Kiitollinen opistovuodesta

Kuva Fannilta

Tätä kirjoittaessa opiston lopusta on vähän yli viikko. Sitä ajatellessani minulla on jotenkin haikea ja tosi epätodellinen olo – ei tunnu siltä, että opisto olisi loppunut. Tuntuu, kuin tämä olisi vain pitkä loma, ja kevätjuhla ei olisi ollutkaan totta. Samaan aikaan kuitenkin opistolta saatu todistus ja valovuosi pöydälläni sekä kassit lattiallani kertovat, että se on oikeasti ohi. Että opisto on loppu, enkä tule enää ikinä palaamaan Ranualle opistolaisena.

Opin ottamaan omaa aikaa.

Opistovuosi oli yksi elämäni rankimmista, mutta myös ikimuistoisimmista vuosista. Sosiaalisuus varsinkin lopussa kuormitti todella paljon, ja tietyllä tapaa olen ihan iloinenkin, että se loppui nyt, kun opisto oli vielä mukavaa. Varsinkin viimeisillä periodeilla huomasin, että jos olin koko illan pääkkärissä, kämppään mennessä sosiaalinen väsymys iski huolella. Silloin tuntui, että ajatuskin ihmisten kanssa olemisesta uuvutti. Toisaalta samalla opin ottamaan omaa aikaa silloin, kun sitä tarvitsin.

Vaikka opistovuosi olikin raskas, niitä hyviäkin muistoja syntyi tosi paljon. Kaikki keskustelutilaisuudet ja teemapäivät, varsinkin inttipäivä, ovat jääneet mieleeni yksinä mieleenpainuvimmista ja parhaista muistoista opistosta. Polkutunnit olivat lukujärjestyksen kohokohtia, koska meillä oli niin ihana porukka ja pääsi tekemään milloin mitäkin hauskaa.

Hyvät keskustelut kämppäläisten ja muiden ihmisten kanssa ja kaikki kämppäillat olivat aina yhtä ihania ja opistossa solmitut ystävyyssuhteet ovat jotakin sellaista, joiden toivon säilyvän pitkään. Ja se, että sai kuulla Jumalan sanaa ja evankeliumia joka päivä oli jotakin niin arvokasta, jota en osaa edes sanoin kuvalla.

Löysin sisältäni rohkeutta ja voimaa.

Olen myös huomannut, että kasvoin valtavasti opiston aikana. Löysin sisältäni rohkeutta ja voimaa jatkaa sellaisissa tilanteissa, kun tuntui, ettei vaan jaksa ja opin itsestäni paljon uutta. Ajatusmaailmani muuttui hieman positiivisempaan päin ja muutenkin opin kuuntelemaan omia tarpeitani pikkuisen paremmin. Tuntuu, etten enää edes ole se sama ihminen, joka olin opiston alkaessa.

Opiston loppuminen ei edes ollut niin kamalaa kuin pelkäsin sen olevan. Tämän kuluneen viikon aikana olen ikävöinyt eniten ihmisiä ja sitä, miten helppoa siellä oli uskoa, mutta opistoa paikkana ei edes ole ollut niin kova ikävä. Ehkä loppujen lopuksi ne ihmiset siellä ja se, että kaikki jakoivat saman uskon, oli se syy, miksi opistosta tuli minulle kuin toinen koti.

Päällimmäinen tunne on kiitollisuus.

Kun ajattelen opistoa, päällimmäinen tunne on kuitenkin kiitollisuus. Olen sanoin kuvaamattoman kiitollinen siitä, että ylipäätään pääsin opistoon ja siitä, että loppujen lopuksi vuosi oli ihana ja kasvattavakin kokemus. Kiitollinen siitä, kuinka ihana opistoporukka meillä oli ja siitä, että sain uusia kavereita. Kiitollinen kaikista kokemuksista ja hyvistä hetkistä. Kiitollinen uskon vahvistumisesta.

Vaikka opisto ottikin paljon, loppujen lopuksi se antoi takaisin vieläkin enemmän. Opiston alkaessa en olisi ikinä voinut kuvitellakaan, kuinka tärkeä opistosta minulle tulisi.