Tyhjyyden tunne

Kuva Martalta

Istuin pihakeinussa ja aloin kirjoittaa mieltäni tyhjäksi:

Parin päivän ajan olen tuntenut niin, ettei elämästä löydy mitään. Olen ollut kotona, ajatellut ajatukseni puhki, siivonnut ja selaillut puhelinta, soittanut pianoa. En halua lähteä minnekään. Olo on levoton, eikä mikään tunnu auttavan. Kaipuu on seuroihin, Jumalan sanan kuuloon. Rauhan kaipuu.

Silloin kun elämässä on ollut kiireitä ja paljon sisältöä, ei aina edes ole ehtinyt ajatella tai murehtia. Siihen olen tottunut viime vuoden aikana.  Mutta nyt on vain aikaa vailla tarkoitusta, tai niin sen helposti näkee.

Sisimmässä on rauhatonta.

Opistovuoden aikana niin ei juuri käynyt, kun joka aamu sai kuulla evankeliumin ja aloittaa sisällöntäyteisen päivän hyvällä mielellä.

Tällaisina päivinä, kun oleminen on yhtä ja samaa, on vaikeaa pitää pää kasassa. Sisimmässä on rauhatonta.

Kuuntelen suviseuralauluja Kuulesta. Kaipuu on sinne, takaisin Jumalan lasten yhteyteen. Eikä mene montaakaan päivää, jos Jumala suo, että pääsemme nauttimaan siitä Suviseuroissa.

Niin harvoin tulee myöskään luettua Jumalan sanaa. Sitä sanaa, joka tukee uskon elämää. 

Sen sijaan olen usein turvautunut puhelimeen, tai lähtenyt ulos. Tavallaan olen juossut pahaa oloa pakoon. Kantanut ristiä umpikujassa.

”Jeesus, kulje kanssani, kun saan ahdistusta kantaa enkä aina ymmärrä, miksi täytyy kärsiä. Neuvo, mikä voimaa antaa. Tahdon kuulla ääntäsi, ole lohdutukseni. Jeesus, kulje kanssani.” (VK 480: 2.)

Jokin tuossa virressä antaa nyt toivoa, kuuntelen sanoja tarkkaan ja pohdin. Ja lopulta saan vastauksia.

Pikkuhiljaa oloni helpottuu.

Ei lohdutus ole minusta itsestäni lähtöisin, ja minun voimani ovat rajalliset. 

Ihan heikkonakin olen silti hyvässä hoidossa, aikanaan Jumala antaa lohdutuksen. Tiedän, että kannattaa taistella väsymyksenkin alla. Tiedän, että kannattaa uskoa. 

Pikkuhiljaa oloni helpottuu.