Jaksaisinpa avata suuni aina silloin, kun sen avaaminen tuntuu vaikealta ja painavalta. Kun löytyisi sanat joka kerta niissä hetkissä, joissa en osaa muodostaa lauseista ainuttakaan. Sittenpä olisi helppoa, kun ajatukset virtaisivat viivana suusta, kaiken saisi ulos ja jo pelkästään siitä tulisi keveämpi olo.

Se tuntuu vaativan rohkeutta. Pelottavien tai hämmentävien ajatusten pukeminen vaatteisiin todellisiksi ja näkyviksi niin, että joku toinen voi niitä tarkastella. Arvioida ja pohtia, punnita, kertoa oman mielipiteensä. Miten otat tämän vastaan, toinen ihminen? Miten käsittelet ja koetat, mikä minä olen sinulle sitten, siinä edessäsi?

Ole tässä vain.

Älä säikähdä, älä astu taakse. Älä mene minulta kauas. Ethän katso sillä katseella, älä pety tai huokaa. Ole tässä vain.

Ihan peloissaan siinä istuu, laiturilla jalat vedessä tai autossa huuruisten lasien takana pisaroiden kilpaillessa alaspäin kulkuaan. Saattaa olla hiljaisuus, synkeä ja painostava. Kun ympärillä on yksi ristiriitojen meri, Atlantti ainakin. Pisarat jatkavat rummuttamistaan, kuin sydän hakkaamistaan. Olenpa hukassa. Olenko jo hukkunut, saattaa kysellä.

Pitkään ne ajatukset ovatkin saattaneet painaa mieltä. On voinut kulua päiviä tai jo viikkoja, miten olen voinut ehtiä näin kauan näitä miettiä. Ei ole löytynyt aikaa, tullut sellaista sopivaa hetkeä, ja ajatusten paisuttua suuriksi rohkeudenkin etsimisestä tulee kilpailu, kuin piilosta leikkisimme. Minne menit, avoimuus? Minne lapsenmieli, luottamus?

Kunnes kysyt, toinen ihminen, mikä minua painaa. Näet, että jotain vielä jäi, kehotat. Pyydät kertomaan ja avaamaan. Se on se köysi, johon tartun.

Samalla selitän itselleni, ja ymmärrän itsekin.

Sillä se on niin, että kun jokaisella ajatuksella on vihdoin oma vaate, saan niistä paremmin kiinni. Voin pidellä käsissäni ja pyöritellä, tarkastella eri kulmista. Näen eri värit, mitkä ovat mustia, mitkä vaaleita ja kirkkaita. Ymmärrän paremmin. Selitän toiselle, ja selitän juurtajaksain rautalangasta, jotta hän ymmärtäisi. Samalla selitän itselleni, ja ymmärrän itsekin. Monet asiat kuulostavat erilaiselta ääneen puhuttuina eivätkä tunnu enää painavilta tai edes oleellisilta. Löydän sen, millä alunperin oli merkitystä ja mitä halusin tietää tai ihmetellä.

Löydän paljon uuttakin. Sellaista, mitä en ole aiemmin nähnyt tai osannut ajatella, mutta minkä toinen huomaa ja sitä osoittaa. Saan näkökulmaa, avaimia uusiin oviin ja valinnan tarkastella, mikä on minulle hyvää, minkä jätän pois. Mikä ruokkii, mikä ei.

Me puhumme ja puhumme ja etenkin kuuntelemme. En minä ole hukkunut, ymmärrän. Valtava helpotus tippuu kyynelinä polville. Tätä se tarkoittaa, kun on saattomies. ”Sinä saat tuntea myös iloa”, sanoo se toinen ihminen ja silittää suorittajan paineita pehmeällä kädellään. Pyyhkii pois vaatimukset ja täyttää tilan armolla ja valolla. Helpotus muuttuu kiitollisuudeksi. Kiertäkää minut kaukaa, tahtoisin sanoa epäilyksille ja vaikeille ajatuksille.

Eikä kaikkea tarvitse ymmärtää.

Eikä kaikkea tarvitse tai kuulukaan ymmärtää. Siinäkin yksi pieni voima-ajatus, jota muistaa.