Muutokseen mukautuminen
Kuva Martalta
Mietin usein ennen muuttoa kaupunkiin, että on varmasti hauskaa itsenäistyä ja tehdä juuri niin kuin itse haluaa. Saa itse suunnitella oman arjen ja on vaikka mitä hauskaa tekemistä.
Toisaalta myös pelkäsin opiskeluaikaa. Tarkemmin sen rankkuutta. Olin kuullut vanhemmilta tutuilta siitä, kuinka paljon tarvitseekaan tehdä töitä selvitäkseen.
Ajattelin kauhulla, että mitä jos kaksoistutkinnon tekemisessä ei jäisi aikaa muulle kuin opiskelulle, ja mitä jos sekin on vain tylsää ja yksitoikkoista puurtamista.
Siirtyminen kaupunkiin pelotti.
Tietenkin myös siirtyminen pikkupaikkakunnalta kaupunkiin pelotti.
Eikä alku ollutkaan niin ruusuinen kuin miltä haavekuva itsenäistymisestä saattoi näyttää.
Ensimmäisen kuukauden aikana on tullut vastaan paljon uusia asioita, uusi asuinympäristö, uudet naapurit, uudet kulkureitit ja -tavat, uusi koulu ja uusia ihmisiä.
Lähes kaikki muut opiskelijat ammattipuolella ovat minua vanhempia ja kokeneempia, kaikki omilla osaamisalueillaan. Siispä olemiseni musiikkikampuksella on aika lailla yksin kulkemista ja tekemistä, ja mielessä on jopa käynyt, pitäisikö minun luovuttaa ja vaihtaa toiseen kouluun, missä kaikesta ei tarvitsisi selvitä yksin.
Tunsin olevani Jumalan kämmenellä.
Kävi sellainenkin tapahtuma eräänä viikonlopun iltana, etten löytänyt enää yöbussia kotiin ja olin yksin keskustassa. Menin paniikkiin, koska yksin kulkiessa tunsin itseni pieneksi ja haavoittuvaksi vieraassa kaupungissa, yöhämärässä.
Siitäkin kuitenkin selvittiin, ja vihdoin kotiin päästyäni tunsin helpotuksen ja rauhan. Vaikka keskeneräinen kämppämme ei tuntunut silloin vielä kodilta, ei ehkä vielä tänäänkään, tunsin olevani Jumalan kämmenellä, hänen katseensa alla. Ei minulle tapahtuisi mitään pahaa hänen sallimattaan. Ei edes, vaikka olisin yksin.
Silloin ajattelin, että kaukana kotoa ollessa on alkanut kummasti arvostaa niitä yksinkertaisia arjen asioita. Lähellä olevaa perhettä. Ihmisiä, jotka hyväksyvät minut, joilta saan rakkautta ehdoitta. Aina on joku, jonka kanssa keskustella tai jonka kanssa pistää lautapelit pystyyn.
Kotona käydessäni huomasin, miten ihanaa on herätä tuttuun puheensorinaan ja astioiden kilinään. Vielä vuosi sitten olisin ehkä huudahtanut kiukkuisesti ovesta ja pyytänyt nukkumisrauhaa. Mutta tuossa hetkessä se tuntui ikään kuin lahjalta.
Kiitollisin olen kodin antamasta turvasta.
Vaikka uusia kokemuksia ja oppeja kertyy joka päivä aivan eri tavalla kuin ennen, kaikkein kiitollisin olen kodin antamasta turvasta ja tuesta, ja kaikesta siitä mitä olen oppinut kotoa. Mieleen nousee myös kotona ollut evankeliumin arkikäyttö. Joka ilta sain painaa pääni tyynyyn turvallisin mielin, kun synnit oli annettu anteeksi. Omillaan sekään ei ole niin yksinkertaista.
Olen ajatellut, että toivon pysyväni aina sellaisena, että sisarukset tuntevat minut, kun olen käymässä kotona. Etten etäänny tai anna uuden ympäristön muovata minua tai ottaa minusta pois kotiminääni.
Kuten Raamattu neuvoo: ”Älkää mukautuko maailman menoon” (Room. 12:2). Tahto on pitää siitä kiinni, se tuntuu turvalliselta.
Minusta on pidetty huolta.
Olen äärettömän kiitollinen siitä, että Jumala on siunannut ja varjellut olemistani, antanut uusia ystäviä, jotka kulkevat rinnalla, joiden kanssa voin olla oma itseni.
Minusta on pidetty huolta. Ja siksi on vahvistunut ajatus siitä, että täällä on sittenkin hyvä olla.
Pilven rosoisen reunan raosta
alavan pellon päällä valokeila
”Kuin olisi Luojan silmän alla”
ja niin me olemme.
Silmä niin kirkas
ettei sen edessä ole mikään salassa
sen edessä
ei löydä varjo sijaa.
M.N
