”Näin oli hyvä”

Kuva Venlalta

”Rakas onneni, aarteeni, joka annat jotain mitä odottaa, jotain mihin nojata ja turvautua. Jotain mitä ikävöidä, ajatella, mille hymyillä ja nauraa. Sinä, johon joskus liikaa arkiinnun, niin että unohdan ymmärtää, miten arvokasta aarretta vierelläni katselen.”

Vietimme toista hääpäivää vähän aikaa sitten. Tuntuu, että aika rientää. Yhteistä matkaa on saatu kulkea jo hyvä tovi.

Mitäpä olen näiden kahden vuoden aikana avioliitosta oppinut? En kai paljonkaan. Nöyrällä mielellä kuuntelen kymmeniä vuosia yhdessä olleita vanhoja ihmisiä, joiden silmien takana aavistan monenlaista vuosien tuomaa viisautta ja ymmärrystä, vakautta ja lämpöäkin. On turvallista katsella, kuinka heissä kiitollisuus ja onni aivan kuin kiteytyy vankaksi. Ottaisin kaikki opit vastaan, mutta kaipa tämä matka on omani, meidän. Silti kuuntelen.

Mitä oikeastaan toivon elämältä?

Olen saanut iloita siitä, kuinka monet ystävät ovat samassa elämäntilanteessa, mutta myös muihin taitekohtiin on saanut näkökulmaa ihan vain vierestä seuraamalla. Toiset menevät juuri kihloihin, toiset naimisiin, toiset paraikaa aloittavat seurustelua ja tutustuvat. Toiset saavat lapsia ja toiset vielä odottavat, jotkut hartaammin ja jotkut levollisemmin. Unelmista ja tulevaisuudesta puhutaan paljon, kun elämää aletaan sovittaa yhteen toisen ihmisen askeliin. Kun polut risteävät ja muuttuvat yhdeksi, omia arvoja ja ajatuksia täytyy alkaa avaamaan ja tarkastelemaan itsekin. Mitä oikeastaan toivon elämältä, tai millaisia asioita pidän tärkeinä?

Seurusteluaikaa en muistele ehkä lämmöllä, vaan pikemminkin jo nyt hieman vanhempana katselen muutaman vuoden takaista itseäni uuden ymmärryksen ja lempeyden valossa. Nuoruuteen liittyy niin paljon kaikkea muutakin, jonka kanssa elää ja kasvaa, saati sitten toinen ihminen omine muutoksineen.

Paine toi mukanaan myös ahdistusta.

Itse aloimme seurustelemaan nuorina ja sen myötä seurustelu jatkui myös melko pitkään. Molemmista sai jonkin verran kuulla kommentteja, minkä toisaalta ymmärtääkin, mutta ympäriltä tuleva paine toi mukanaan myös ahdistusta ja uudenlaisia kysymyksiä. Olimme hämmentyneitä ja suurien päätösten edessä. Jokaisen varalle on kuitenkin oma suunnitelmansa ja oikeat päivänsä, ja sen sai huomata myös omalla kohdalla.

Seurusteluun liittyi paljon epävarmuutta ja ehkä yliajatteluakin, minkä jättäminen pois naimisiinmenon myötä oli suuri helpotus. Enää ei tarvinnut miettiä, onko tämä ihminen se oikea, sillä hän oli. Jumala oli tarkoittanut hänet minulle puolisoksi ja näin oli hyvä. Avioliitossa vastoinkäymisten tullessa voi keskittyä ainoastaan ongelmien ratkomiseen ja yhteisen rakkauden säilyttämiseen, eikä ajatusten tarvitse lipua kohti sitä kysymystä, entä jos emme olekaan hyvät toisillemme?

Seurustelu on ennen kaikkea tutustumista.

Nyt sanoisin nuoremmalle itselleni, että kaikenlaiset ajatukset ja tunteet ovat sallittuja eikä niitä tarvitse säikähtää. Seurustelu on ennen kaikkea tutustumista, sekä toiseen että myös itseensä. Jos avioliittoa ei ole tarkoitettu juuri tämän ihmisen kanssa, Taivaan Isä johdattaa asiat jotenkin toisin. Siihen voi luottaa.

Ja usein sen on saanutkin todeta, että Jumala kyllä tiesi, kuka minulle olisi hyvä ja juuri oikeanlainen puoliso.

En usko, että parisuhde, seurustelu tai avioliitto olisi matkana kenellekään täysin suora tai tasainen. Enemmänkin siinä saattaa olla kyse siitä, kenen kanssa tuon matkansa tahtoo kulkea. Että valitsee sen ihmisen myös huonoina päivinä, ja tahtoo tehdä tämän valinnan joka päivä. Tahtomisestahan loppujen lopuksi on kyse.

Missä määrin olen valmis luopumaan jääräpäisyydestä?

Eikä rakastaminen itsessään ole kovin vaikeaa. Hyvyyden ja kauneuden näkeminen toisessa ja lämpimien tunteiden, välittämisen ja valitsemisen näyttäminen päivä toisensa jälkeen. Minusta tuntuu, että haasteet tulevat mukaan silloin, kun oman edun tavoittelu astuu kuvaan. Missä määrin olen valmis luopumaan oman tahtoni jääräpäisyydestä tai jopa omista oikeuksistani, jotta saavuttaisimme yhteisen hyvän? Missä määrin asetan etusijalle meidät, yksikkönä, kuin minut itseni ja omat henkilökohtaiset tarpeeni?

Uskovaisena yhteisessä elämässä kaikista turvallisinta on jaettu usko siihen, että avioliitto on elämänmittainen ja pysyvä liitto. Vaikeinakin päivinä puoliso on yhä rinnalla, eikä tempaudu pois myrskytuulten mukana.

”Voi sinä, rakkaani, joka aina tahdot vain hyvää. Joka kannat sydämelläsi paljon taakkaa, minkä minä tahtoisin kevyeksi. Sinä, joka tahtoisit tehdä minut onnelliseksi, joka toivoisit onnen keltaisia haituvia harmaiden tuiskujen sijasta.

 Sinä, joka et kenties koskaan ymmärrä, että olet hyvä jo nyt. Nyt jo, tuollaisena, olet juuri sellainen ihminen, jonka valitsisin yhä uudelleen ja uudelleen. Sinä, rakas katseesi, hellät halauksesi ja sanasi, joiden arkku ei tunnu koskaan tyhjenevän. Sinä, joka riität minulle, maailmalle, riität Jumalalle.

 Sinä, kultaisin, joka jaksat tilanteiden kiristyessä vääränlaisiin muotoihin jälleen tahtoa ja päättää, olla vain siinä. Ja siinä minäkin pysyn. Vain siihen olen valmis, mutten koskaan täysi.”