”Eihän tämän tarvitse olla sen kummempaa, eihän?”
Kuva Venlalta
Miten sujuu syksy? Leppeästi, pehmeästi. Olen rakentanut sohvan nurkkaan pehmeän pesäkolon, jonka suojista katselen maailmaani. Talviaika saapuu ja jokainen ilta on edeltäjäänsä pimeämpi. Voisin kai voivotella, onpa synkkää ja koleaa, märkääkin. Kello kolmen iltapäivätuuli riepottelee kosteita hiuksia päin silmiä ja nenää ja suuhunkin ne lentävät. Lasit kastuvat pisaroista enkä näe eteeni. Jollain tapaa pidän siitä.
Sillä tavoin pysyn kyydissä mukana.
Harmaa sumu ottaa minut syliin aamukahdeksalta, kun astun ovesta pihalle. Ei ole niin kiire, etteikö ehtisi vähän tutkia huurteisia koivunoksia koulumatkalla. Haluan huomata ne, panna merkille. Sillä tavoin pysyn kyydissä mukana.
Tänä syksynä en ole juossut kilpaa ketään vastaan, vaikka hetkittäin on askel ollut ripeä. Kaikkea tuntuu olevan juuri sopivasti, niin opintopisteitä kalenterissa kuin kardemummaa pullataikinassa. Leikkasin uudet hiukset ja varasin viikon reissun marraskuulle. Sen saa aikaan syksy, inspiraation. Luentosaleissa istun tiedonjanoisena ja syventyneenä kuin sellainen ainakin, joka saattoi vihdoin määrän ja tahdin sijaan keskittyä siihen, mitä ja miksi. Koulu tuntuu kivalta, kiinnostavalta ja oikealta. Ehkä minun kuuluu olla juuri nyt tässä.
Päästän irti pöhköistä vaatimuksistani.
Sillä tavoin kulutan arkipäiväni lokakuussa kaksituhattakaksikymmentäviisi. Ripustelen pyykit kuivumaan ja vedän lenkkarit jalkaan, juoksen ulos metsään. Pilkon punasipulia pannulle ja pohdin, mille ikkunalle kynttelikön asettaisi uudessa kodissa. Eihän tämän tarvitse olla sen kummempaa, eihän? Kun vain päästän irti pöhköistä vaatimuksistani ja kiireestä, on minun aina keveämpää kulkea.
Pesäkolostani painan kaiuttimen päälle ja valitsen joululevyllisen soitinmusiikkia. Tällä tavoin tämän vuodenajan ainakin jaksaa, joulua odotellen, jos muuten pimeyttä meinaa olla liikaa. Sävelet kohoavat ilmoille, tuntuvat niin omilta ja tärkeiltä. Ne sekoittuvat toisiinsa ja tulevat eri puolilta huonetta, tervehtivät toisiaan. Niitä taitaa tulla hieman minustakin, jostain kaukaa. Niissä on jotain niin vanhaa ja kuitenkin uutta samaan aikaan. Tuttuuden rakas tunne ei voisi olla sen suloisempi.
