Takaisin kotiin

Kuva: Alisa Haho

Istun liikuntasalin lattialla ja kuuntelen iltahartautta. Katseeni kiertää salin reunoilla istuvissa nykyisissä ja entisissä opistolaisissa, ja yhtäkkiä valtava haikeuden ja kiitollisuuden aalto iskee minuun. Päivä opistolla on mennyt ihan liian nopeaa ja täältä lähtemisen ajatteleminenkin sattuu. Samaan aikaan tunnen suurta kiitollisuutta tästä päivästä ja siitä, että sain kokea opistovuoden juuri meidän vuoden opistolaisten kanssa. Antaisin ihan mitä tahansa, että saisin kokea vielä yhden periodin opistolla.

Kotimatkalla ystäväni sanoittaa ajatukseni ja tunteeni täydellisesti: tuntuu, kuin puolet sydämestä olisi jäänyt opistolle. Vaikka opiston lopusta on kulunut jo yli puoli vuotta, opisto tuntuu edelleenkin kodilta. Turvapaikalta, jossa uskaltaa olla oma itsensä ja jossa uskominen tuntuu helpommalta kuin muulla. Paikalta, jonne olisi halunnut jäädä edes vähän pidemmäksi aikaa.

Opistolle palaaminen tuntui todella oudolta.

Huvittavinta päivästä ainakin vanhempieni mielestä oli se, että alun perin menin opistolle katsomaan uusien ja vanhojen opistolaisten sählypelejä, mutta lähtiessäni opistolta en rehellisesti sanottuna tiennyt enkä tiedä vieläkään pelien tuloksista yhtään mitään. En edes katsonut kokonaista sählypeliä, mutta toisaalta sählypelit tuntuivat alun perinkin vain asialta, joka mahdollisti opistolle menon. Kaikista eniten odotin päivältä sitä, että pääsen näkemään opistolaisia ja olemaan opistolla edes päivän. En ollut alun perinkään niin kiinnostunut itse peleistä.

Opistolle palaaminen tuntui todella oudolta. Oli outoa nähdä muita opistolaisia ja kunnolla tajuta, että täällä asuu uudet ihmiset. Oli myös hassua huomata pieniä muutoksia pääkkärissä: kioskin kyltti oli vaihtunut, naulakko auditorion edestä otettu pois ja kuorokansioille oli tehty omat lokerikot. Olo tuntui myös jollain tapaa epätodelliselta. En pystynyt kunnolla sisäistämään, että oikeasti olin opistolla.

Uskalsin olla oma itseni

Yllätyin kuitenkin siitä, kuinka opistolaiseksi tunsin oloni päivän aikana. Tuntui, ettei opiston lopusta ollut kulunut kauankaan, kun samaan aikaan siitä tuntui olevan ikuisuus. Tietyllä tapaa tuntui, kuin olisin palannut kotiin. Jotenkin uskalsin olla oma itseni ja yllätyin varsinkin siitä, että puhuin aika paljon. Olin ihan kokonaan unohtanut, että minusta löytyy myös se puhelias ja rohkea puoli, enkä aina olekaan niin hiljainen kuin lukiossa.

Oikeastaan sisäistin kunnolla opiston loppumisen vasta joululoman alussa. Tajusin, että en oikeasti enää tulee kokemaan opistoarkea ja palaamaan sinne nykyisenä opistolaisena. Sen tajuaminen hätkähdytti ja pysäytti. Hetken tuntui, että sydän revittäisiin irti, koska ikävä opistolle ja toive edes yhdestä periodista opistolla oli niin kova, mutta ajatukseen oppi tottumaan. Nykyään ikävään sekoittuu vähintäänkin yhtä paljon kiitollisuutta. Kiitollisuutta sitä, että sai kokea jonkin niin kasvattavan ja ikimuistoisen vuoden.

Olen viimeinkin alkanut toipumaan mielenterveysongelmistani.

Tajusin myös opistolla ollessani, kuinka paljon parempaan suuntaan tilanteeni on muuttunut opiston lopun jälkeen. Olen viimeinkin alkanut toipumaan mielenterveysongelmistani ja mieleni tuntuu jotenkin helpommalta ja valoisammalta paikalta kuin opistovuonna.

Vaikka koen oloni koulussa jatkuvasti yksinäiseksi, tiedän, että kaveriasiani ovat paremmin kuin koskaan, enkä edes tunne oloani niin yksinäiseksi kuin olen joskus tuntunut. Jotenkin olen vasta nyt alkanut tajuta, kuinka paljon hyvää opistovuodesta seurasi, vaikka aika monesti opistovuonna mietin, miten tulen jaksamaan loppuun asti. Ehkä sitä ei silloin osannut tajuta, että Taivaan Isä kyllä kannattelee, varsinkin silloin, kun omat voimat ovat lopussa. Kaikki kyllä lopulta järjestyy ja helpottuu, niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin.