On perjantai-iltapäivä. Istun sängyllä ja katselen ympärilleni laatikkopinojen täyttämässä kämpässä. Viimeiset piirustukset odottavat seinällä alas ottamista ja aloe vera -rivi seisoo muuten tyhjällä ja alastomalla ikkunalaudalla hiljaa, kuin unohdettuna. Tänään on muuttopäivä. Alaovella odottaa vaaleansininen möhköfantti, keulassaan Volkswagenin logo. Sunnuntaina olen jo matkalla uuteen paikkaan, uuteen elämään. Ranualle. Opistoon.

Syksystä ja tulevaisuudesta kyseleville tutuille ja sukulaisille olen kertonut pilke silmäkulmassa, että päädyin opistoon vahingossa, ja siltä se vähän tuntuu. Olin kyllä miettinyt lukion aikaan opistoa yhtenä vaihtoehtona, mutta en kovin vakavasti. Ysin lopulla, luokkaretkellä Sloveniassa, sain kotoa valokuvan Jämsän opistosta tulleesta kirjeestä: Valitettavasti et tullut valituksi.

Kotitalous, 4. varasija ja ykköshakukohde liikunta, vaikka kuinka mones. Pettymys oli valtava. Opisto oli ollut pitkäaikainen haave. Lukion ensimmäisenä vuonna tuntui pahalta edes katsoa opiston julkaisuja. Tuolla nuo ovat, minä en. Olisin niin tykännyt! Se oli yksi syy, miksi en ollu valtavan innoissani hakemassa opistoon lukion jälkeen. Vuosi ei aikuisopiskelijana kuitenkaan olisi sama, kuin se olisi ollut 16-vuotiaana.

Vaikka pääsisinkin, tuskin ottaisin paikkaa vastaan.

Kun sitten keväällä näin ilmoituksen, että Ranuan opistoon voi hakea aikuisopiskelijaksi, pistin hakemuksen menemään melkein hetken mielijohteesta. Ranuan opisto, kuvataidepolku, aikuisopiskelija. Olin vähän tutkinut ja selvitellyt asioita jo aiemmin, mutta itse hakemuksen taisin täyttää joskus myöhään illalla, jo sängyssä maaten, valmiina nukkumaan. Ajatukseni oli, ettei siinä mitään häviä vaikka hakisikin. Eihän mahdollista paikkaa ole pakko ottaa vastaan.

Tuossa vaiheessa minulla oli vielä monia muita suunnitelmia, ja ajattelin, että vaikka pääsisinkin, tuskin ottaisin paikkaa vastaan. Alkuperäisenä suunnitelmanani oli lähteä au pairiksi, jonka lisäksi olin hakenut kahteen eräopaskouluun. Au pair -hommat päätin jättää koronan aiheuttaman epävarmuuden vuoksi ja eräopaskoulu taas kaatui isolta osin kalliiseen hintaan. En halunnut stressata koko kesää säästämisestä ja rahan keräämisestä.

Alkukesän rippikoulun aikana sain tietää päässeeni opistoon. Vielä tuolloinkaan en tiennyt, haluanko lähteä. Lopulta tein viikon pohtimisen jälkeen päätöksen ja lähetin paperin. Rasti oli ruudussa: otan opiskelupaikan vastaan.

Varmaan suurin vaikuttaja päätöksessä oli tuo aiemmin mainittu ripari, jolla olin isosena. Viihdyin leirillä todella hyvin ja siellä oli turvallista olla. Siksi ajattelin, että jos voin edes jotain sen kaltaista kokea kokonaisen vuoden, niin sitä minä haluan. Ennen päätöksen tekemistä ja tähän asti fiilikset ovat olleet aika vaihtelevat. Välillä olen odottanut innoissani, tuntenut tehneeni oikean päätöksen. Välillä taas miettinyt, että mitähän tästä tulee. Miten sopeudun opistoporukkaan, kun suurin osa opiskelijoista on minua kolme vuotta nuorempia.

Olen siirtymässä taas askeleen lähemmäksi itsenäistymistä.

Seison uuden kynnyksellä, vähän välivaiheessa. Yksi jakso elämästä on päättynyt. Edessä on muutto pois, kauas kotipaikkakunnalta. Toki tulen käymään kotona viikonloppulomilla, mutta hankalien välimatkojen vuoksi en tiedä, kuinka usein. Olo on samaan aikaan toiveikas ja odottava, mutta vähän hämmentynyt. Tai ehkä levollinen. Olen siirtymässä taas askeleen lähemmäksi itsenäistymistä, omaa elämää ja aikuisuutta. Se on samalla innostavaa ja mukavaa, mutta toisaalta haikeaa.

En tiedä minne elämä kuljettaa. En tiedä millainen ensi vuodesta tulee. En ole valtavan innoissani, mutta tunnen tehneeni oikean päätöksen. Fiilis on odottava, mutta en oikein tiedä mitä odottaa ja ehkä se on vain hyvä. En ainakaan pety, kun en odota liikaa. Eniten odotan pääseväni ”turvasatamaan”, uskovaisten ihmisten keskelle, seuroihin, keskusteluihin ja lauluhetkiin. Hetkiin, jotka kantavat pitkälle arjessa opiston jälkeenkin. Kaikesta huolimatta uskon, että vuodesta tulee mukava.

Silmäilen olohuoneen puolella odottavaa laatikko- ja kassipinoa, joka ei ole tässä kirjoittaessani liikkunut mihinkään, vaikka niin toivoinkin. Kylpyhuonekin on edelleen sotkuinen, ikkunoissa tahroja ja matot likaisena lattialla. Ei kai auta kuin ruveta hommiin.