Teksti: ”Opistolainen 17v”
Kuva: Helmi Autio (kuva ei liity juttuun).
Hyvä, paha porukka
Olen ollut mukana monenlaisissa porukoissa. Kun olin peruskoulussa, minulla ei juurikaan ollut uskovaisia ystäviä, ja teini-ikäisiksi tultuani ne muutamatkin luopuivat uskosta. Sen vuoksi olen viettänyt aikaani lähinnä epäuskovaisissa porukoissa.
Yläasteella siinä porukassa, jossa vietin eniten aikaa, oli paljon asioita, joista nyt jälkeenpäin tajuan olleen itselleni vahinkoa. Yleisimmät puheenaiheet pyörivät alkoholin, päihteiden, huumeiden, rasistisien vitsien, seksuaalisuuden, juhlimisen ja yleensä ottaen maallisten arvojen ympärillä. Juttuihin lähti helposti mukaan, sillä koulussamme oli hyvin matala kynnys kiusaamiselle. Jos pidin mielipiteeni itselläni ja lähdin juttuihin mukaan, olin “turvassa”.
En voinut luottaa heistä keneenkään.
Oma identiteettini katosi loppujen lopuksi lähes kokonaan. En tiennyt kuka olin. Vaatteeni, olemukseni ja käyttäytymiseni muokkautuivat sitä mukaan, mitä kauemmin olin porukassa. Mielialani oli usein maassa, minulla ei ollut halua mihinkään, enkä voinut tunnustaa jo valmiiksi hyvin haurasta uskoani. En voinut luottaa heistä keneenkään. Miksi sitten olin mukana?
En voi väittää, ettei epäuskovaisessa porukassa olisi ollut jotain hyvääkin. Minulla oli ihmisiä, joiden mukaan mennä. Ei tarvinnut olla yksin. Joskus meillä oli hauskaakin. Muistan hetkiä, jolloin nauroimme yhteisille hyville jutuille. En tiedä, miten olisin selvinnyt, jos minulla ei olisi ollut ainoatakaan ystävää yläasteella. Kuitenkin päällimmäinen tunne siitä porukasta oli lähinnä negatiivinen.
Myös uskovaisten porukka voi olla huono.
Epäuskovaisessa porukassa voi olla hyvin mukavaakin. Minulla on ystäviä, jotka yläkouluaikoina olivat mukana sellaisessa epäuskovaisten porukassa, missä heidät hyväksyttiin juuri sellaisena kuin he olivatkin, jotka kunnioittivat heidän arvojaan, ja joiden kanssa oli turvallinen ja mukava olo. Myös uskovaisten porukka voi olla huono. Minulla on myös kokemusta uskovaisista porukoista, missä kaikki lähtivät viikonloppuisin juhlimaan. Niissä porukoissa keskustelutkin olivat aina pinnallisia, kaksimielisiä ja uskoa pilkkaavia.
Mielestäni huonon porukan erottaa hyvästä sillä, joutuuko omaa itseään jotenkin “rajaamaan”. Jos ei voi olla oma itsensä ja joutuu olemaan koko ajan varpaillaan, ei porukassa voi olla kovin mukavaa. Hyvän porukan pitäisi perustua luottamukseen, kykeneväisyyteen olemaan aivan rennosti, ja siihen, että jonkun painaessa asioista voidaan keskustella avoimesti.
Kannattaa kertoa ystävälle, ettei enää koe oloaan hyväksi.
Mitä pitäisi tehdä, jos ystävien mukana ajautuu porukkaan, jossa aluksi on mukavaa, mutta meno muuttuu pikkuhiljaa sellaiseksi, ettei viihdy enää? Siinä kohtaa itseään suojellakseen voi aivan hyvin jättäytyä pois asioista, jotka eivät tunnu hyvältä. Jos porukka ei hyväksy sitä, tiedät ainakin, että sellaisessa porukassa sinun arvojasi ei kunnioiteta. Vaikka se tuntuisi vaikealta, kannattaa kertoa ystävälle, ettei enää koe oloaan hyväksi. Porukasta lähteminen kääntyy loppujen lopuksi hyväksi. Sen voin omasta kokemuksestani sanoa.
Voiko hyvässä porukassa olla sitten huonoja asioita? Minun mieleeni tulee ainakin se, että jos porukka on liian tiivis, ei välttämättä ehdi tutustua uusiin ihmisiin. Myös vanhat kaverit voivat unohtua ja yhteydenpito vähentyä. Porukoissa avoimuus kannattaa.
En pelkää tunnustaa uskoani.
Kerran nuortenillassa, jossa en tuntenut ketään, eräs kaveriporukka huomasi minun olevan yksin ja tuli kanssani istumaan ja juttelemaan. Aluksi en uskaltanut sanoa mitään, mutta kun he rohkaisivat minua osallistumaan keskusteluun mukaan, minulle tuli turvallinen ja hyvä mieli. Sellaiset muistot voivat kantaa pitkälle.
Nyt opistolla olen saanut monta uutta ystävää. Porukassamme minulla on hyvä ja turvallinen olo. Saan olla oma itseni, eikä minun tarvitse miettiä, mitä saan sanoa tai tehdä. Uskonelämäni on vakaampi, enkä pelkää tunnustaa uskoani.
