Välillä voi pysähtyä

Kirjoitan ensimmäistä kertaa tänä vuonna. Vuonna, jona minun on tarkoitus sekä valmistua opinnoistani kandidaatiksi että pistää sivuaineen opinnot purkkiin ja siirtyä syksyllä uusiin haasteisiin. Mutta lupasin itselleni, että tämä olisi lempeä vuosi.  

Lempeydestä voisin kertoa.

Mietin, millaisista asioista haluan kirjoittaa. Mitä sellaista sanottavaa tai jaettavaa minulla on, minkä osaisin muotoilla lauseiksi, pieniksi kauniiksi kääreiksi ja paketoida ne sitten tähän luettavaksi? 

Lempeydestä voisin varmaan kertoa. Ei kuten taituri, vaan haaveilija. Vielä aloittelija. 

Käynnissä oleva lukuvuosi on ollut minulle erityisen uuvuttava. Olin päättänyt saada sivuaineeni suoritettua nopeampaan tahtiin, jotta valmistumiseni ei viivästyisi, vaikka tiesin tuplasuoritusvuoden olevan tavallista rankempi. Syksyllä sitten koin ehkä ensimmäistä kertaa aidon oivalluksen siitä, mitä oikeasti tarkoittaa kiire.

Pienet asiat alkoivat tuntua suurilta.

Puursin ja pakersin uutterasti, jaksoin taapertaa koulun penkille yhä  uudestaan sekä laittaa itseni likoon tilanteissa, joihin en aiemmin vielä ollut uskonut pystyväni. Väsyin. Pienet asiat alkoivat tuntua suurilta, ja olisin halunnut sille syitä ja selityksiä. Yritin kovasti kaivaa niitä. Vaativuus? Liika sosiaalisuus? Paineet? Tai ainoastaan nälkä? Kaaos? Ehkä tieto siitä, että tämä kaikki saattaa uuvuttaa? 

Päätin olla reipas ja esiintyä rohkeasti, laatia sinnikkäästi vastauksia erilaisiin tehtävänantoihin ja vain luottaa lopputulokseen silloinkin, kun se ei omaa silmää aivan miellyttänyt. Sitten pääsin lomalle ymmärtääkseni, miten paljon olin sitä kaivannut. 

Vietin syysloman keskellä metsää mökissä, jonka terassin kaiteille muodostui iltaisin kaunis valkoinen huurre. Heitin kiukaalle vettä kunnes tunsin pistävän kuumuuden porautuvan varpaisiin asti ja juoksin järveen kuutamon loisteessa. Se oli minun näköiseni loma, ja luultavasti paras tähänastisista. Ajattelin, etten halua unohtaa pysähtymisen merkitystä. Kunnes pinkaisin taas juoksuun. 

Mitä jos en jaksakaan?

Nyt kevätlukukausi on pyörähtänyt käyntiin ja nurkan takana koputtelevat jo tulevat tehtävät. Huomaan kääntäväni katseeni pois, asettavani etualalle mielellään jotakin muuta. Siirrän ajatukset kesätöihin ja viikonloppuihin, reissuun ja retkiin, ja tiedostan samaan aikaan mieleen hiipivän pelon, mitä jos en jaksakaan?

Ei sinun tarvitse vaatia itseltäsi niin paljon. Siihen ajatukseen jään. Ei tarvitse olla jatkuvasti niin tehokas, reipas ja aikaansaava. Vaikka tuntuu, että puhetta suorituskeskeisestä maailmasta ja hidastamisen tärkeydestä kuulee kaikkialla, huomaan tarvitsevani kuitenkin henkilökohtaista muistutusta siitä, että välillä voisi pysähtyä. 

Annan tilaa uudelle.

Siksi pysähdynkin. Pysähdyn ajattelemaan, hengittämään, kirjoittamaan. Annan tilaa uudelle. Katsotaan rauhassa, mitä tuleman pitää. Tulkoon murheet ja myllerrykset, mutta tulkoon ehkä myös  rauha ja levollisuus. Luotan tähän nyt, tässä näin, ja annan kaiken olla. Olenkin utelias näkemään, miten tässä käy.