Ystävä on aarre
Maaliskuun kevätaurinko lämmittää tänään erityisellä tavalla. Kävelen pihalla takki auki, ja kengätkin voisi vaihtaa pian kevyempiin. Lämpöiset, keltaiset säteet kutittelevat nenänpäätä ja hyppelevät hiuksilla, heijastuvat vedestä ja saavat silmät sikkuralle. Tervetuloa takaisin, ystävä, sanon auringolle.
Ystävyyttä olen viime aikoina paljon ajatellutkin. Olen tutustunut muutaman viime vuoden aikana niin moniin uusiin kasvoihin, löytänyt samanhenkisiä ihmisiä ja tuntenut uudenlaista iloa toisten kanssa vietetystä ajasta. On ollut helppoa ja keveää, turvallista ja kiitollista, etenkin kiitollista. Tässä on hyvä, juuri näin.
Ne ovat kuin taivaasta eteeni laskettuja aarteita.
Ystävyys onkin jotain, mistä olla kiitollinen. Toisen ymmärtävä katse tai pieni lempeä sananen, halaus, ne ovat kuin suoraan taivaasta eteeni laskettuja pieniä aarteita. Ei niitä voida mitata taloudellisessa arvossa millään taulukolla tai asteikolla, ne ovat ja pysyvät ja venyvät, yltävät äyräiden yli ja ympäröivät minut hellään huomaan. Niiden pehmeä lämpö on syli, johon istahtaa, käsi, johon tarttua.
Vaikeampina aikoina ne ovat veteen heitettyjä pelastusrenkaita, joihin takerrun, ne kuiskivat kannattelun voimaa ja minun raskas pääni pysyy sittenkin pinnalla. Se on luottamuksen, kunnioituksen, lempeyden tuotosta. Ystävien välisen kiintymyksen ja yhteyden aikaan saamaa voimaa. Taivaan Isän lahjaa. Ettei tarvitsisi vaeltaa yksin.
Yhtäkkiä aukaiset solmut kuin sekunneissa.
Sinä ystäväni, olet aarre. Sinun katseesi, innostuneet sanasi, nauru. Sinä teet minut niin iloiseksi, saat kertomaan asioita, joita olen pantannut kaikilta näiltä ihmisiltä ja yhtäkkiä aukaiset solmut kuin sekunneissa. Sinun kodistasi tulvahtaa vastaan sellainen lämpö, mitä tuulen tuiverruksessa pakkasillassa olen etsiskellyt. Teekupit on asetettu vierekkäin pöydälle ja katselen vaihtoehtoja, joista en osaa valita. Punaraitainen vai kuusin kuvioitu, rooibos vai valkoinen. Kynttilän valossa haluamme kuulla viimeisimmät käänteet, pienet ja suuret, ja toisinaan huokaisen. ”Mistä aloittaisin?”
Ystävä on kuitenkin sellainen, jonka seurassa en joudu miettimään liian kauaa. En käytä aikaa sopivien ilmausten etsimiseen, en mieti, mitä jätän sanomatta ja mihin toinen saattaisi takertua. Koputan oveen, astun sisään: ”Tervetuloa.” Tähän ripustan takkini, näihin taskuihin jätän tämän päivän mietteet, tuon kynnyksen taa kaikki turhat tomut. Tunnen iloa siitä, että olemme kohdanneet avataksemme toisillemme pienokaiset maailmamme ja vaihtaisimme osin kuormiamme. ”Kanna sinä hetki tätä, minä otan tuon. Minä pidän sinusta huolta tänään, ethän suotta raahaa itseksesi kaikkea taakkaa.”
Olet, ystäväni, niin kaunis sisältä ja ulkoa.
Vielä kotiin kävellessäkin askeleeni on kevyt. Ajattelen tarvitsevani enemmän asioita, jotka auttavat minut unohtamaan, missä olen ollut, minne matkalla ja miten se oikeastaan sujuu. Tällaisina hetkinä unohdan sen kaiken.
Olet, ystäväni, niin kaunis sisältä ja ulkoa, aivan tarkoin piirretty teos. Sellaisena minä sinut näen, ja kovin paljon sinussa arvostan. Ota minutkin mukaan sinun seikkailuusi, näytä minulle kaikki nuo taidot ja tiedot, värit ja valot, kerro siitä matkasta, jonka olet kulkenut tähän hetkeen, kerrothan?
Kun tuhannes valonsäde osuu silmäripsiini, hymyilen. ”Kerro vain sinäkin”, sanon säteelle.
