Yksin vai yhdessä?

Kuva: Arttu Alasaarela. Kuva ei liity juttuun. 

Opiston aikana yksi rankimmista asioista siellä oli ihmisten kanssa olo. Välillä muiden kanssa oleminen kuormitti tosi paljon ja tuntui, ettei olisi jaksanut edes ajatusta ihmisten kanssa olemisesta. Ennen opistoa ajattelin olevani ambivertti, ihminen, joka viihtyy yksin, mutta nauttii myös olla muiden kanssa, mutta varsinkin opistossa minun introverttipuoleni korostui. Välillä muiden ihmisten kanssa oleminen oli vain vähän liian uuvuttavaa.

Sosiaalinen väsymys iskee aika nopeasti.

Nykyään olen tottunut ajatukseen, että olen ambivertti, jossa on enemmän introverttipiirteitä. Haluaisin jaksaa olla muiden kanssa ja pidän muiden kanssa olemisesta, mutta välillä vain tuntuu, että se kuormittaa liikaa. Varsinkin isommissa porukoissa sen huomaa aika helposti. Sosiaalinen väsymys iskee aika nopeasti, ja sen iskiessä haluaisi vain olla rauhassa, päästä jonnekin, missä voi olla ihan yksin ja vaikka vain lukea.

Pidin pari päivää sitten meillä iltakylän. Aluksi harmitti, että sinne tuli aika vähän porukkaa, mutta nyt jälkeen päin ajateltuna se oli parempi niin. Tuntui, että se oli ensimmäinen iltakylä, jossa oikeasti puhuin ja pidin siellä olemisesta koko ajan eikä sen jälkeen olo edes ollut niin väsynyt. Tietenkin se, että paikka oli oma koti ja pitäjä olin minä itse, vaikutti asiaan aika paljon, mutta oli kiva, että kaikki olivat kaikkien kanssa, eivätkä pienemmissä porukoissa, niin kuin yleensä.

Kuuntelijan rooli on ihan yhtä tärkeä.

Muutenkin tuntuu, että viihdyn paljon paremmin pienemmissä porukoissa kuin isoissa. Pienemmissä porukoissa uskallan puhua enemmän, ja niissä on muutenkin jotenkin vähän helpompi olla. Ei ajattele niin paljoa sitä, mitä sanoo ja keskusteluun on paljon helpompi osallistua. Isommissa porukoissa en yleensä puhu paljoa tai yhtään. Vähän ujona ihmisenä isoissa porukoissa puhuminen on aika vaikeaa ja pelottavaa, ja välillä koen painetta siitä, että pitäisikö minun puhua enemmän, vaikka tiedän, että kuuntelijan rooli on ihan yhtä tärkeä.

Olen alkanut arvostamaan omaa aikaa opistossa ihan eri tavalla. Tuntuu, että tarvitsen sitä aika paljon, mutta se, että voi vain olla ihan rauhassa, on samaan aikaan mukavaa ja välillä juuri sitä, mitä tarvitsen. On ihanaa vain olla ja vaikka lukea tietäen, ettei ole mitään kiirettä minnekään ilman tarvetta puhua kenellekään. Varsinkin päiväkirjan kirjoittaminen on yksi päivän kivoimpia kohtia. On kiva pysähtyä hetkeksi ja kirjoittaa vähän kaikesta, vaikka yleensä se venähtää ainakin tunnin kirjoitussessioksi. Jotenkin itsekseen olossa on sitä tiettyä rauhaa, mitä rakastan. Siinä vain on jotain, mitä ei saa muiden ihmisten kanssa olemisesta.

On ihan hyväksyttävää pitää yksinolosta.

Tykkään silti myös olla muiden ihmisten kanssa, ja varsinkin pienemmässä porukassa oleminen ja kavereiden näkeminen on ihanaa, mutta tiedän, että ilman omaa aikaa en jaksaisi sitä. Jotenkin olen huomannut tarvitsevani omaa aikaa, eikä ajatus siitä enää tunnu niin pahalta, miltä se joskus tuntui. On ihan hyväksyttävää tarvita omaa aikaa ja olla mieluummin se hiljainen kuuntelija kuin se ihminen, joka puhuu paljon. On ihan hyväksyttävää pitää yksinolosta.