Kotimatkalla
Kuva: Kersti Paavola
Keltaisen bussin lämpötila kohoaa hitaasti, mutta varmasti, kun se poimii enemmän ja enemmän väkeä kyytiin ison tien varresta. Tuulettimet kohisevat hyödyttöminä, ja alan katua päätöstäni laittaa takki hupparin päälle. Lähes kymmentuntinen keskiviikon koulupäivä tuli vihdoin päätökseensä. Oppiaineita oli kuoron lisäksi vain neljä, mutta tunnit ovat pituudeltaan lähes kaksinkertaisia yläkouluun verrattuna.
Lukio on siis vihdoin alkanut kristillisen kansanopiston jälkeisen ylipitkän kesän jälkeen, mutta nyt huomaan haikailevani takaisin lomailemaan. Lukio on tuonut elämään kaivattua tapahtumaa ja tekemistä, ehkä liikaakin. Musiikkilinjan tarjoamat kuorot ja orkesterit venyttävät monia päiviä ylipitkiksi.
Huomaan ilmapiirissä eroja.
Olen tunnustellut ja tarkkaillut uuden koulun tunnelmaa ja ihmisten välisiä jännitteitä mielenkiinnolla. Siirryttyäni samalla tavalla uskovien keskeltä lukioon, huomaan ilmapiirissä eroja. Porukoituminen on selkeää, ja jos on joku suurta joukkoa yhdistävä tekijä, se tuntuu usein olevan juominen.
Kuorokulttuurikin on aivan toista, kuin mihin olin tottunut, ja tuli minulle suurimpana järkytyksenä. Koulun kamarikuoron perinteisiin kuuluu melko raju juhliminen, joka tuntuu kummalliselta. Minulle kuorolaulu ja juominen ovat olleet kaksi aivan toisistaan erillistä asiaa, joista en itse puhuisi samassa lauseessa.
Elämässä voi olla syvempää merkitystä.
Tunnen monesti olevani ulkopuolinen. Vaikka olenkin saanut uusia kavereita, tunnen silti sen eron, etäisyyden, joka välillämme on. Haluaisin heille kertoa enemmän uskostani. Siitä, että elämässä voi olla jotain muuta, syvempää merkitystä, kuin koulu ja kalja.
Jotain, jota kohti vaeltaa ja johon kerran päästä tästä maasta. Haluaisin kertoa heille kodista, johon olen matkalla. ”Mun kotini taivaassa ihana on, ja sinne jo toivoni kantaa. Kun maailma kuohuu ja on levoton, niin taivas vain rauhaa voi antaa. Ah, siellä ei tunneta murheita maan, ja huoleni, vaivani jättää myös saan, kun uskossa matkani päätän.” (SL 260.)
