Elämä on hauras kaaos
Kuva Venlalta
Palaan usein siihen ajatukseen, että kaikki tämä ympärillä on kaaos, joka ei lopulta sen kummemmaksi muutu.
Kaikki ajatukset ja tunteet, jotka toisinaan vyöryvät päälle ja toisinaan kuivuvat tyhjyyteen. Niin monesta liikutun, suutun, ilahdun ja innostun. Niin paljon on tarpeita ja toiveita ja täyttymättömiä tavoitteita, joita sitten jahtaan, kun toinen jahtaa kadulla ratikkaa, toinen harakkaa.
Palaan siihen, todellakin, usein. Ensin pohjaton pohdiskelu, aiheita punnitaan sieltä ja täältä ja ihmetellään, miksi tuo sanoi siten ja tämä teki täten, miten voitaisiin ratkaista paljon puhuttu ongelma ja millaisin askelin päästäisiin kaikkia miellyttävään ratkaisuun? Olen taipuvainen mustavalkoiseen ajatteluun, joko-tai, siten tai täten. Ollaan oikeassa tai väärässä, on hyvät tai huonot asiat. Välimuodolle tarvitsisin enemmän tilaa. Suostumaan sekä ettään.
Mietin, miten pään saisi hiukkasen hiljentymään.
Toisena hetkenä olen paljon mutkattomampi olento, joka tulee iloiseksi paistopisteen omenalettiviineristä ja lumihuurteisista puista hiihtoladun varrella. Joskus silloinkin maailman murheet silti valtaavat alaa pieniltä iloilta, ja mietin, miten pään saisi hiukkasen hiljentymään.
Jos johonkin niin siihen väsytän itseni, ja sellaisena hetkenä kaipaan mitä tahansa muuta kuin pohdintaa. Onnea on silloin saapua pitkän päivän jälkeen kotiin ja täyttää se huumorin säkeneillä, naurulla, josta ei tule loppua, ei saakaan tulla. Täpötäysi pää keventää painoaan.
Mustavalkoinen ajatteluni on saanut kokea kovia moneen otteeseen, eikä haittaisi, vaikka sen kulmat vähän pehmenisivät entisestään. On vain joskus vaikea ymmärtää, etenkin myöntää, että näkökulmia on monia. Ettei minun hanakka mielipiteeni ole yksiselitteinen, ettei ole yhtä ainoaa oikeaa tapaa, jolla tätä elämää elää ja kokea. ”Katsot sitä omista silmälaseistasi”, totesi eräs opettaja. Tämän kasvatuksen, tämän kulttuurin, näiden arvojen vaikuttamina katselen, ja teen päätelmiä. Viisaus on toisen ihmisen silmälasien tarkastelussa hyväksyäkseen niiden erilaisuuden, olivatpa ne sitten toiselta puolen maailmaa tai naapuritalosta. Sen viisauden myötä syntyy sopu, ja sovussa on hyvä.
Suorittamista ruokitaan huomaamattakin.
Sitäkin on ollut vaikea sietää, että elämä on ja tulee aina olemaan keskeneräistä. Ylisuorittamista on haastavaa ymmärtää käsitteenä. Missä kohden menee raja? Milloin tavanomaisesta puuhastelusta ja askareiden toteuttamisesta tulee suorittamista, tai siitä pohdiskelusta yliajattelua? Ehkä sitten, kun en osaa enää levätä, kun levon täytyy olla ansaittua ja aikataulutettua ja kun ihan okei ei enää riitä. Kun ajatusten ei osaa antaa mennä menojaan eikä niistä irti päästäminen onnistu.
Suorittamista ruokitaan huomaamattakin. Täysillä elämistä ja tuntemista toitotetaan joka tuutista. Värikkäät videot ja paljonpuhuvat iskulauseet otsikoissa saavat sen aikaan, luovat kuvitelmia siitä, millaista elämän pitäisi olla. Joka puolelta satelee ohjeita kuin rakeita taivaalta. Kaikesta pitää olla jotain mieltä ja mielellään kaksijakoisesti jompaa kumpaa. Sen edessä ihminen uupuu. Ei elämän oikeasti tarvitse olla sen kummoisempaa. Ei tarvitse tuntea niin suuria tunteita tai elää mustavalkoisessa maailmassa. Hyvän tai huonon sijaan voi olla myös se ihan okei, perus. Siinä juot aamukahvisi ja kierrät lenkkipolun kinokset, kaadat mustikoita puuron päälle. Aamulehdessä kerrotaan järvien jäätymisestä ja talviuinnista. Tämä riittää nyt, tämän minä otan.
Pienillä vivahteiden muutoksilla sisäisen puheen sävyyn voi vaikuttaa.
Ihan pian on joulu, niin tervetullut ja odotettu, eikä aikaakaan, kun vuosi jo vaihtuu. Päivät ne seuraavat toisiaan siinä missä ovat tähänkin asti niin tehneet, mutta minä muistelen aiempaa ja suunnittelen tulevaa. Niin aion taas, kun siitä inspiroidun. Tänä vuonna opin vähän taas lisää ihmisyydestä ja siitä, miten pikkuisen pienillä vivahteiden muutoksilla sisäisen puheen sävyyn voi vaikuttaa, ja tehdä omasta olemisestaan hiukan mukavampaa. Tärkeää se on etenkin silloin, kun se tuntuu kaikista vaikeimmalta.
Ehkä kirjoitan siitä vuoden päästäkin, ehkä opin, ehkä en. Olkoon niin. Tämä hauras elämän kaaos on kaunis näinkin, opin tai en. Kunpa silti vuoden päästä yrittäisin yhä luottaa siihen samaan johdatukseen, johon tänään voin pääni nojata.