Kuva: Fannilta

Ihan kaikesta voi selvitä

Mää pidin puheenvuoron mielenterveydestä mun kotirauhanyhdistyksen nuortenillassa!

Ja se on asia, jota kaksi vuotta nuorempi minä ei ikinä uskoisi, että tekisin. Ei hän edes uskoisi, jos sanoisin, että olen selvinnyt tänne asti ja että jopa nautin elämästäni. Tai ehkä se minä jotenkin uskoisi, mutta samaa ei voisi sanoa vähän yli puolen vuoden takaisesta itsestäni. Silloin tuntui, että sumu mielessäni oli kestänyt ihan liian pitkään, eikä se edes voisi helpottaa. Silti olen tässä ja voin sanoa, että oloni on helpottanut ja paljon viimeisen puolen vuoden aikana.

Taivaan Isä kannattelee.

Viimeiset kaksi ja puoli vuotta ovat olleet elämäni raskaimmat ja vaikeimmat omien mielenterveysongelmieni takia. Oikeastaan nuoremman minun mielestä olisi ihme, että ylipäätänsä olen vielä tässä ja että olen alkamassa kirjoittamaan yhtä pelottavimmista, mutta minulle tärkeimmistä blogiteksteistäni, jonka aihe on pyörinyt mielessäni siitä asti, kun ryhdyin blogistiksi. En ole vain saanut tilaisuutta kirjoittaa tästä, koska olen odottanut sitä, että oloni helpottuisi merkittävästi, ja pystyisin sanomaan, että tästä kaikesta voi selvitä. Että toivoa on aina, vaikka olo tuntuisi kuinka toivottomalta ja siltä, että ei vain ole voimia jatkaa. Että Taivaan Isä kannattelee varsinkin silloin, kun omat voimat ovat lopussa ja varjelee siitäkin huolimatta, vaikka välillä ei tuntuisi siltä. Että sillä kaikella tuskalla ja ahdistuksella on tarkoitus, ja että siitä pystyy selviämään ja paranemaan.

Varsinkin niinä parina kertana, kun jouduin olemaan psykiatrisella osastolla oman mieleni takia, minusta tuntui, etten yksinkertaisesti vain pysty selviämään tästä. Tuntui, että olin lukittuna huoneeseen, jonka sisällä oli myrkky ja se huone oli oma pääni. Varsinkin kun toisen kerran jouduin sairaalaan, oloni oli todella turhautunut, koska viimeisimmästä sairaalasta olosta oli jo yli puoli vuotta. Olin toivonut, että olisin toipunut edes sen verran, etten taas joutuisi sinne paikkaan, missä olin kaikista eniten pohjalla. Osastolla olo on myös jollain tapaa aina hävettänyt minua, koska pelko siitä, että minut leimattaisiin hulluksi, on ollut iso. Muutenkin on ollut hankalaa hyväksyä se, että olen voinut niin huonosti, että en ole selvinnyt kotona.

Kuka tahansa voi sairastua mielen sairauteen.

Nyt, kun viimeisimmästä sairaalareissusta on jo yli vuosi, pystyn kuitenkin rehellisesti sanomaan, että silläkin oli jokin tarkoitus ja ettei sairaalassa oloa tarvitsisi mitenkään hävetä. Sehän on verrattavissa siihen, että on sairaalassa jonkin fyysisen sairauden takia. Psykiatrisella osastolla olevat ihmiset ovat loppujen lopuksi aivan tavallisia, mutta uskomattoman sinnikkäitä ja vahvoja ihmisiä, joilla on vaan vähän vaikeampaa oman mielensä kanssa. Eivät he ole mitenkään hulluja tai kummallisia, koska ihan kuka tahansa voi sairastua mielen sairauteen samalla lailla kuin esimerkiksi syöpään.

Olen oppinut arvostamaan elämää.

Olen vasta hiljattain alkanut tajuamaan, kuinka paljon mielenterveysongelmani ovat vaikuttaneet minuun ja kasvattaneet minua. Olen oppinut arvostamaan elämää ja niitä pieniä hyviä asioita ihan eri tavalla ja tuntemaan kiitollisuutta enemmän. Osaan arvostaa ihan eri tavalla itseäni ja sitä, että minulla menee hyvin, kun tiedän, miltä pohjamudissa oleminen tuntuu. Masennus on opettanut minua turvautumaan uskoon ihan eri tavalla ja näkemään valoa vaikeammissakin hetkissä. Ylipäänsä se on saanut minut tajuamaan, että ihan kaikesta voi selvitä. Se on saanut minut luottamaan siihen, että ihan sama kuinka paha olla on, olo kyllä helpottuu ajan myötä, ja siihen, että ihan kaikesta selviää, ihan sama kuinka mustalta tulevaisuus näyttääkin. Ja se on jotain sellaista, mitä en olisi voinut oppia yhtä vahvasti minkään muun asian kautta. Vaikka toipuminen on ollut vaikeaa ja todella raskasta, en kuitenkaan vaihtaisi näitä kuluneita kahta ja puolta vuotta mihinkään. Kipeät kokemukset ovat muovanneet minut tällaiseksi, millainen olen, enkä voisi olla kiitollisempi ja ylpeämpi siitä, että olen selvinnyt sen päänsisäisen myrskyn läpi. Tälläkin tuskalla oli jokin tarkoitus, ja sekin oli Jumalan johdatusta, vaikka ei sitä silloin tajunnut.

Tulee vielä päivä, jolloin hengittäminen on helpompaa.

Kiitos vielä kaikille läheisilleni, jotka ovat edes jollain tapaa auttaneet minua. Teistä on ollut sanoinkuvaamattoman iso apu, enkä voisi olla kiitollisempi siitä, että minua on siunattu noin ihanilla ihmisillä. Ja loppuun vielä kaikille niille, jotka joutuvat käymään näkymätöntä kamppailua oman mielensä kanssa: olet uskomattoman vahva ja lupaan, että tulee vielä päivä, jolloin hengittäminen on helpompaa. Olet arvokas juuri tuollaisena. Älä luovuta.

ja päivä päivältä

hän alkoi ajattelemaan

että ehkä hän sittenkin

pystyisi jatkamaan yrittämistä

että ehkä jonain päivänä       

hengittäminen ei sattuisikaan

niin paljoa kuin nyt

koska hänen rinnallaan

kulki sinunkaltaisesi ystävä