Istun aurinkotuolille ja katson uima-altaassa uivia ihmisiä. Huonosti nukuttu yö painaa silmiäni, ja annan itseni pitää hetken silmiä kiinni. Pyyhe lojuu aurinkotuolin selkänojalla peittelemättä merkkejä kaikista vaikeimmista asioistani.

Tästäkin on selvitty, vaikka aluksi ajatus siitä, että muut näkevät jälkeni, tuntui todella ahdistavalta. Päivän mittaan jälkiin liittyvä ahdistus ja epävarmuus on kuitenkin pienennyt.  Aurinkotuolilla loikoillessani oloni on suhteellisen kevyt ja tietyllä tapaa myös helpottunut.

Illemmalla suihkuun mennessä tajuan, että vaikka ajattelin aikaisemmin, että näytän kaikista haavoittuvimman puoleni muille, ajatus ei ole totta. Muut näkivät vain jäljet vaikeimmista ajoistani, eivät niiden taustalla piileviä asioita eikä siihen liittyvää epävarmuutta. Kukaan tuskin edes tajusi, että olen viimeiset parikymmentä tuntia stressannut ja murehtinut vain ja ainoastaan vesipuistoreissua, jolloin enemmän kuin pari ihmistä pystyi näkemään jäljet.

 

Jäljet ovat vain ulkokuori, ei se kaikki muu sisäinen, mitä jälkiin liittyy.

Nyt tätä kirjoittaessa näytän sen haavoittuvan puolen itsestäni. Ajattelen, että tällaisista asioista on vain puhuttava. Uskovaistenkin keskuudessa on ihmisiä, joilla on itsetuhoisia ajatuksia, ja siitä puhuminen auttaa vähentämään asiaan liittyvää häpeää. Ei itsetuhoisissa ajatuksissa ole mitään hävettävää, koska ne ovat mielen sairauden oire. Ihan samalla lailla kuin unohtelu on dementian oire.

 

Yksi vaikeimmista asioista itsetuhoisuudesta on ollut jälkiin liittyvä häpeä.

Olen näiden kahden vuoden aikana vältellyt uimista kuin ruttoa, ja olen uskotellut kaikille, etten tykkää saunomisesta. Ja se kertoo jotakin, että tämän vuoden toukokuu oli muistaakseni ensimmäinen kerta, kun kukaan kavereistani näki jäljet, vaikka itsetuhoisuuden alusta on jo yli kaksi vuotta. Olen pelännyt, että ihmiset suhtautuisivat minuun eri tavalla, kun tajuaisivat, mitä olen tehnyt itselleni. Enkä ole halunnut, että muut tajuaisivat, kuinka pohjalla olen ollut.

Itsetuhoisuudesta eroon pääsy on ollut myös vaikeaa. Ensimmäisen osastojakson jälkeen repsahduksia on tapahtunut useita kymmeniä, mutta nyt voin tyytyväisenä sanoa, että olen ollut siitä erossa jo yli puoli vuotta, ja sitä ajatellessa tunnen suurta kiitollisuutta. Voisinpa vain kertoa sille nuoremmalle minulle, jolle itsetuhoisia ajatuksia oli koko ajan, että vielä tulee aika, kun on ehkä pari kertaa viikossa.

Tulen vielä oppimaan sivuuttamaan ajatukset ja vastustamaan niitä.

On myös tärkeää muistaa, että loppujen lopuksi jäljet eivät kerro kaikkea, vaan näyttävät sen fyysisen jäljen, mikä pahasta olosta on jäänyt. Kaikki siihen liittyvä kipuilu, niihin liittyvät syyt ja niiden takana olevat asiat jäävät ulkokuoren taakse, eivätkä jäljet kerro kuin sen, että joskus on ollut todella vaikeaa. Sitä paitsi jäljet ovat merkki siitä, että on selviytynyt siitä. 

Voimakkaasta ahdistuksesta puhuttaessa on tärkeää muistaa niitä, jotka ovat meinanneet kuolla tai kuolleet mielen sairastuttua. Yleensä itsemurhaa yrittänyt on vain halunnut, että paha olo loppuu, eikä oikeasti halunnut kuolemaa. Mielen sairauden myötä ihminen ei ole nähnyt enää muita vaihtoehtoja. Pystyn omasta kokemuksesta sanomaan, että ihan aina on toivoa, vaikka siltä ei tuntuisi.

Paha olo ei ole ikuista, ja paraneminen ja elossa olo on tuhat kertaa sen kipuilun arvoista, ja siksi on tärkeää hakea apua ja hoitoa. 

Ja sinulle, rakas lukija, joka kamppailet voimakkaan ahdistuksen kanssa, haluan sanoa, että et ole yksin. Mielenterveyden haasteissa ei ole mitään hävettävää, ja toivon, että tietäisit, kuinka paljon hyvää sinussa on. Yritä jaksaa luottaa Taivaan Isän johdatukseen ja suunnitelmiin ja muista: aina, ihan aina, on toivoa. Yön jälkeen tulee aina aamu, vaikka yö tuntuisikin ikuiselta.