Jos ei koskaan kaipaa, osaako arvostaa?

Kuva: Elinalta

Rakas lukija, otsikon kysymys voi tuntua aika suurelta ja kummalta, mutta annas kun avaan. Suurten elämänmuutosten keskellä moni meistä tuntee kaipuuta ja ikävää. Haikailee entiseen, suree menetettyä ja toivoo paluuta takaisin… Mutta kysymys kuuluu, jos ei koskaan kaipaa, osaako arvostaa?

Kaikilla meillä on omat polkumme.

Arjessa päivät kulkevat pilvien lailla, tuulen kuljettamina omaa vauhtiaan. Koululaiset nousevat aamulla kouluun monenlaisin miettein, pakertavat läksyt illalla, ja toivottavasti näkevät ystäviä ja harrastavat puurtamisen lisäksi. Opiskelijat rakentavat elämäänsä uudessa kaupungissa tai uuden koulun sokkelikossa samalla yrittäen ystävystyä ja etsien paikkaansa. Aikuiset rakentavat elämää, kukin tahdillaan. Toisille Taivaan Isä siunaa puolison, mahdollisesti perhettä, jotkut saavat ilon rakentaa uraa ja elämää yksinään, omassa rauhassa – toivottavasti edes yhden luotettavan matkaystävän vierellä. Ikääntyneet ovat jo päässeet tai pääsemässä eläkkeelle ja elämä rauhoittuu. Monella se on jälkipolven rikastuttamaa, muttei kaikilla. Heillä on sitten omat rakkaat ja läheiset. Kaikilla meillä on omat polkumme. Olemme omanlaisemme pilvi taivaan kannella ja elämän tuulten vietävänä.

Kuinka usein pysähdymme arjessa ihastelemaan vain elämää itseään? Useasti tahti on kireä, mielen päällä paljon asioita ja päivät sekoittuvat toisiinsa iloiseksi sotkuksi. On omia toiveita, odotuksia ja monenlaisia vaatimuksia, jotka meidän tulisi täyttää. Viikkojen läpi vain kiiruhdetaan ja suoritetaan, jotta viikonloppuna ehtii (ehkä) hengähtää, ja sitten sama jatkuu. Muistammeko pysähtyä kiittämään Taivaan Isää kaikesta siitä siunauksesta, jota elämäämme on suotu? Huomaammeko lähimmäisen, joka muistaa meitä viestillä? Ihailemmeko luontoa ympärillämme? Näemmekö arjen ihanuuden hetkessä, vai vasta myöhemmin? Ehkä emme ainakaan liiaksi.

On merkillistä, miten moni, minä mukaan lukien, haikailemme menneeseen.

“Anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme…” Näin rukoilemme Isä meidän -rukouksessa, joka on kaikille tuttu. Niin monille meistä on leipä joka päivä pöytään suotu. Olemme saattaneet tänäkin aamuna ottaa aamupalaksi ruisleipää – muistammeko kiittää siitä? Seuroissa saamme uskomisen nälkään, nääntyneelle sielulle evankeliumia lohduttamaan ja luomaan toivoa, että jaksamme taas päivän matkan kerrallaan eteenpäin. Miten kaunista onkaan, että on mahdollisuus kuulla Jumalan sanaa, käydä seuroissa ja virkistyä taivasmatkalla.

Minusta on merkillistä, miten moni, minä mukaan lukien, haikailemme menneeseen. Joku kaipaa ystäväänsä ala-asteelta, toinen lukio–aikoja, neljäs nuoruuden opiskelupäiviä, viides sitä aikaa, kun lapset olivat kotona ja kuudes sitä, kun oli täynnä voimaa ja virtaa.

Nuo hetket kimaltavat kirkkaana kuin kulta.

Itse alan olla omilleen muuton ja itsenäistymisen kynnyksellä, kuten moni muukin ikäiseni. Samalla katse ovesta tulevaan, mutta vielä kuitenkin toinen jalka kodin lämmössä mietin, olenko muistanut kiittää ja arvostaa kotiani tarpeeksi? Olenko muistanut kiittää äitiäni lämpimästä ruuasta, jatkuvasta pyykkäyksestä, kaikenlaisten valitusten ja ilojen kuuntelusta, yhteisistä hetkistä ja kuorokyydeistä? En kai ole ylenkatsonut pikkusisaruksia ja arvottanut ajallani kaikkea muuta heitä ennen? Kuinka monesti olen pysähtynyt kuuntelemaan isäni työtarinoita tai jämähtänyt alakertaan poliittisten keskustelujen ääreen? Olenko täysin ymmärtänyt, millainen siunaus on oma kotisiioni, jossa tuttuja on kymmenittäin ja aina joku kenelle jutella? Tuskin liikaa, sillä nyt kun se kaikki on jäämässä taakse ja muuttumassa harvemmaksi, nuo hetket kimaltavat kirkkaana kuin kulta. Olen häikäistyä siitä, miten arvokasta onkaan oma arki kodin turvassa.

Kaipuuseen ja arvostukseen on helppo yhdistää myös kuolema. Valitettavasti. Kuinka usein kuulemmekaan hautajaisissa tai muistopuheissa kaunista puhetta edesmenneestä rakkaastamme? Mutta muistammeko sanoa näitä kauniita sanoja hänelle ääneen silloin, kun hän on vielä kuulemassa ne? Osaammeko arvostaa ennen kaipuuta? Valitettavasti usein emme. Mutta ehkä otamme tästä opiksi. Tässä yhteydessä muistelen usein Anne Frankin kirjoittamaa lausetta ”Dead people receive more flowers than the living ones because regret is stronger than gratitude.” Vapaasti suomennettuna: Kuolleet saavat enemmän kukkia kuin elävät, sillä katumus on vahvempaa kuin kiitollisuus. Jos sait lauseen ajatuksesta kiinni, saatat pian kiitollisuudesta pakahtuvana mennä ostamaan kukkia tai kirjoittaa kauniita sanoja läheisellesi, ettei noiden asioiden toteuttaminen jää hautajaisiin.

Toivon jokaisen teistä lukijoista tarttuvan kynään tai puhelimeen.

Lopuksi. Toivon jokaisen teistä lukijoista tarttuvan kynään tai puhelimeen. Kirjoittavan perheenjäsenelle, ystävälle, sukulaiselle tai muulle tutulle jotakin kaunista. Oli se sitten kehu, yhteinen muisto tai piirre, jota arvostat hänessä. Joko aivan kirjeellä tai viestillä, tai jos se on luontevampaa, soita tai laita ääniviesti. Tätä aikaa on kaiken pahan lisäksi siunattu mahdollisuudella pitää yhteyttä monin konstein. Ja ei ole arvokkaampaa kuin saada kauniita sanoja läheiseltä.

Jumalan rauhaa! Ja mukavia kirjoitteluhetkiä toivotellen, Elina