Käytävä ei ole koskaan tuntunut niin pitkältä, kuin harppoessani nyt kohti lasiovia. Tunnen palan kurkussani, joka saa hengityksen vinkumaan. Yritän räpytellä silmiini kohonneet kyyneleet pois. Ei tässä. Ei nyt.
Viimein, lukitessani vessan ovea, annan sydämeeni kohonneen mustan möykyn ottaa vallan, ja maistan huulillani suolaiset kyyneleet. Toisinaan toivon, että joku lähtisi perääni, mutta sisimpääni painava pelko ei anna toivolle tilaa. ”Kukaan ei välitä musta”, huomaan hokevani itselleni yhä uudelleen ja uudelleen. Ne sanat tuntuvat joka päivä todemmilta.
Joskus kauan sitten jaksoin vielä yrittää uskotella itselleni, että elämä helpottaisi. Nyt olen kuitenkin matkalla kohti alamäkeä. Joka aamu on tuskallisempaa herätä. En haluaisi mennä kouluun. En ehkä haluaisi edes herätä. Ja vaikka kuulen isän keittävän kahvia keittiössä, en kykene kävelemään hänen luokseen. Ehkä hän ei edes uskoisi, jos kertoisin. Olen niin pitkään peitellyt ja pitänyt roolia yllä, enkä ole koskaan sanonut, miten paljon vihaan elämää. Hämärän laskeutuessa käperryn pehmoisen peiton alle, ristin käteni ja rukoilen. Juuri siinä hetkessä minulla ei ole muuta lohtua, vaikka huomaankin pelkääväni, ettei rukouksiani kuulla.
Herra on lähellä niitä, joilla on särkynyt sydän, hän pelastaa ne, joilla on murtunut mieli (Ps. 34:19).
Vähättelin pitkään kokemuksiani. Enhän minä ollut sairas, eikä minua oikeastaan edes oltu kiusattu koulussa. Sitä ajattelee kuullessaan muiden kertomuksia heidän elämästään, ettei nämä minun ongelmani ole lähelläkään nuiden toisten ihmisten kokemuksia. Niin minä ainakin ajattelin.
Minulla ei ollut tarpeeksi hyvää syytä hakea apua tai varsinkaan mennä juttelemaan ammattiauttajalle. Minullahan oli asiat ihan hyvin. Olin hetkittäin onnellinen, elin opiskelijaelämää, asuin yhden parhaan ystäväni kanssa ja tulevaisuudessa näkyi jo vähän toivoa.
Aina oli joku, jolle puhua, jos vain uskalsi avata suunsa.
Sinnittelin. Ystävät pitivät pystyssä niinä päivinä, kun en löytänyt itse voimia siihen. Aina oli joku, jolle puhua, jos vain uskalsi avata suunsa. Toisinaan sitä kuitenkin pelkäsi. Oli vaikeuksia luottaa muihin ihmisiin, kun luottamus oli niin monta kertaa petetty. Kertoi palasia yhdelle, palasia toiselle. Yritti pitää kiinni omasta itsestään, ettei kukaan pääsisi satuttamaan.
Meni vuosia, ennen kuin astuin elämäni ensimmäistä kertaa sen tietyn oven toiselle puolelle. Oli tullut aika pysähtyä. En enää jaksanut kannatella itseäni. Olin niin syvästi rikki.
Ja sitten puhuimme. Kerroin kaikesta. Koulukiusaamisesta, masennuksesta, läheisten kuolemasta, omasta jaksamisesta ja tulevaisuudesta, jota en kyennyt rakentamaan mielessäni. Jaksoin hetken. Ja sitten astuin siitä samasta ovesta uudelleen sisään.
Joskus kipeimmät kokemukset ja vaikeimmat asiat opettavat eniten.
Joku joskus kysyi, miten masennuksesta voi parantua. Miten paljon haluaisinkaan osata vastata. Mutta ei. En todella tiedä.
Mutta jos kirjoittaisin elämäni aikajanaksi, joka täyttyisi post it -lapuista, löytäisin hetkiä ja tapahtumia, jotka ovat auttaneet selviytymään eteenpäin.
Halu parantua on niistä kaikista suurin ja merkityksellisin. Lopulta kaikki lähtee meistä itsestämme. Vaikka maailmassa on huippuosaavia lääkäreitä, eivät hekään kykenisi pelastamaan ihmistä, joka ei itse sitä halua.
Voi mennä pitkään löytää ne asiat, jotka tekevät elämästä elämisen arvoista. Se tie on raskas ja kivikkoinen. Mutta lupaan, että kyllä se lopulta helpottaa. Jonain päivänä auringonsäteet yltävät sinne asti, missä kuljet. Ja vaikka toisinaan on vaikea tyytyä Taivaan Isän tahtoon, on hänellä elämällemme suuremmat suunnitelmat kuin voimme itse ikinä kuvitellakaan. Joskus kipeimmät kokemukset ja vaikeimmat asiat opettavat eniten.
Sitä löytää itsestään uusia puolia ja oppii tuntemaan itsensä paremmin. Huomaa ymmärtävänsä toisia ihmisiä ja heidän kokemuksiaan. Ja mikä suunnaton voimavara on saada jakaa ajatuksia juuri tuollaisten ihmisten kanssa.
Vaikka usein tunnemme olevamme yksin ja ajattelemme, ettei kukaan voi minua ymmärtää, jossakin on aina joku, joka käy samanlaisia ajatuksia läpi. Ja harvoin muistamme edes ajatella, miten läheisemme kantavat meitä rukouksien voimin.
Hän virvoittaa väsyneen ja antaa heikolle voimaa. nuoretkin väsyvät ja nääntyvät, nuorukaiset kompastelevat ja kaatuvat, mutta kaikki jotka herraa odottavat, saavat uuden voiman, he kohoavat siivilleen kuin kotkat. he juoksevat eivätkä uuvu, he vaeltavat eivätkä väsy. (Jes. 40: 29-31.)
