Asuin koko lapsuuteni pienellä paikkakunnalla, jossa melkein kaikki tunsivat toisensa ja kaverit pystyi laskemaan yhden käden sormilla. Jossakin vaiheessa tuli ajankohtaiseksi ajatus siitä, että muuttaisimme takaisin Kajaaniin, jossa perheemme oli aiemmin asunut. Olisin ollut valmis jättämään pienen kylän taakseni, mutta emme lopulta muuttaneetkaan. Myöhemmin olen kuitenkin osannut arvostaa lapsuuttani, jolloin sain kulkea melko vapaasti kouluun, kavereille ja kylälle.

Yläasteella yksi parhaista kavereistani kielsi uskon. En vieläkään tiedä, oliko sillä vaikutusta, mutta hiljalleen oma uskoni alkoi tuntua arvottomalta. Seuroihin oli mukava mennä vain silloin, kun tiesi, että siellä on joku, kenen seuraan lyöttäytyä. Ja vaikka lomilla kuljin paljon serkkujen kanssa, aloin kaipaamaan laajempaa uskovaista kaveriporukkaa.

Kävin erärippikoulun Kuusamossa. Olin jo ennen talvijaksoa tutustunut melkein kaikkiin riparilaisiini, ja meillä oli useampiakin riparitapaamisia niin Siikatörmän juhannusseuroissa, Suviseuroissa kuin jonkun kotona. Sain monia omanhenkisiä ihmisiä elämääni ja meistä tuli läheisiä ystäviä. Pystyin jakamaan elämäni kipeitä hetkiä ja koinkin usein, etten ollutkaan niiden vaikeiden asioideni kanssa yksin. Myös omakohtainen usko vahvistui ja mieleeni avautui ajatus jälleennäkemisen toivosta, joka kantoi vaikeimpien hetkien ylitse.

Ysiluokan jälkeen pääsin Ranuan opistoon. Se oli kuin lintukoto, jossa oli turvallista olla uskomassa. Siionin laulujen uudistamisen myötä laulaminen sai myös uuden piirteen. Yhtäkkiä huomasin keskittyväni enemmän laulujen sanomaan ja sanat saivat aivan uuden merkityksen. Myös aamu- ja iltahartaudet koskettivat monesti.

Mutta vaikka opisto avasi mahdollisuuden tutustua jälleen uusiin ihmisiin, tunsin hetkittäin olevani totaalisen yksin. Oma mieli ei ollut kunnossa, ja häpeä ja pelko estivät usein puhumasta omasta tilanteestani. Olin väsynyt ja ahdistunut ja elämä tuntui raskaalta. Yritin peitellä jaksamistani, vaikka kaiken sen puhumattomuuden takana toivoin, että joku huomaisi ja pysäyttäisi. Pyytäisi kertomaan. Ja vielä sen kaiken lisäksi pystyisi ymmärtämään.

Ammattikoulun aikana päädyin kulkemaan monissa eri porukoissa. Joskus yllättäen päädyin puhumaan aivan tuntemattomien ihmisten kanssa uskoon liittyvistä asioista, joista en ollut puhunut kenenkään kanssa aiemmin. Monesti usko yhdistää. Niin myös opisto, vaikkei olisi käynyt samana vuonna tai edes ollut samassa opistossa. Mutta vaikka vierelläni oli paljon ystäviä, olin usein yksinäinen. Se tunne on niin raastava. Istua yksin hiljaisen kerrostalokämpän olohuoneessa seurojen jälkeen ja miettiä, miten niin moni muu on samaan aikaan jossain ystäviensä kanssa viettämässä aikaa.

Tämänhetkinen maailman tilanne vaikuttaa jollakin tavalla jokaiseen meistä. Yksinäisyyden tunne tulee lähemmäksi useita. Nekin harvat kontaktit, joihin joku on normaalisti tottunut, saattavat näyttää pyöreää nollaa. Joku miettii, miten tästä selvitään. Toinen pohtii, miten jaksan säilyä uskomassa. Kysyy itseltään, miten Taivaan Isä on voinut sallia tämän kaiken.

Ja juuri siksi haluankin sanoa sinulle. Kysele niiltäkin ihmisiltä kuulumisia, joille harvemmin juttelet. Saatat olla ainoa, joka sitä kysyy.

Kirjoita kirje mummolle tai ukille. Tai lähetä vaikka kortti.

Soittele kavereille.

Kuuntele Siionin lauluja ja virsiä.

Laita nettiseurat tai nuortenilta kuulumaan.

Laula kavereiden tai perheen kanssa.

Käy kävelemässä luonnossa.

Ja muista elää päivä kerrallaan. Muuhun sinun ei tarvitse kyetä.