Voitais lähteä nuotiolle paistamaan tikkupullia ja laulaa yhessä Siionin lauluja. Tai mennä kävelylle ja jutella vaan. Ois ihana järkätä porukalla yllätyssynttärit meijän ystävälle.
Joku ilta vois käydä taas ulkojäillä. Sitten koeviikon jälkeen mentäis kahville yhessä, naurettais vaan stressi ulos eikä katottais kelloa. 

Siis voitais, jos mulla ois ystäviä. Ees joku yksi, jonka kanssa voisin mun ajan jakaa.

Minua riipaisi, kun yksinäisyys nousi selvästi toivotuimmaksi blogitekstiaiheeksi kyselyssä, jonka jätin ensimmäisen kirjoitukseni yhteyteen.
Lämmin kiitos muuten vastauksista, joita tuli ilahduttavan paljon. Se, että yksinäisyys oli aiheena toivottu, kertoo, etteivät johdannon ajatukset ja kokemukset ole osa vain minun nuoruuttani.
Surullisen moni uskovainen nuori kaipaa rakasta ystävää vierelleen tai kokee jäävänsä porukan ulkopuolelle. Niin moni tuntee riittämättömyyttä, kun yhtään luotettavaa ystävää ei ole rinnalla.

Vietin lukiovuoteni ihmisten ympäröimänä. Kouluruokalassa oli aina joku, kenen luo istua. Mitä kuuluu? Ihan hyvää, entä sulle.
Ollaan muuten samalla ruotsin kurssilla. Ai, kiva. Kuitenkin tuntui, että olin yksin. Koin, ettei kukaan varsinaisesti odottanut, että olisin istunut viereen.
Olisin halunnut jutella jostain oikeasta, mutta small talk sopi paremmin koulun käytäville. Ystävien kokoista paikkaa sisälläni täytin treeneillä, töillä, opiskeluilla, YouTube-videoilla ja äänikirjoilla.
Elämäni oli täynnä mukavia luokkakavereita, treenikavereita, valmentajia ja tuttuja, mutta tärkeimmät ajatukseni kuuli vain päiväkirjani. En tiennyt, kenen kanssa olisin ne jakanut.

Rakas Isä taivaassa,
huoliani kuulethan.
Johda luokse ystävän,
johon luottaa uskallan,
jolle voin näin arkana
tuntoani avata.

SL 200

Suvisten lauantai-illat kuluivat työvuorossa pitsaa tarjoillessa. Siellä tuntui turvalliselta: kukaan ei kysynyt, missä ystäväporukkani on. Kukaan ei ihmetellyt ainakaan ääneen, miksi olin yksin.
Kun keskittyi tunnelmaan ja työhön, unohti sen välillä itsekin. Seuraravintolassa koin pääseväni niin lähelle ihmisiä kuin tilanteessani oli mahdollista.
Sain luontevasti kohdata uskovaisia, jotka olivat kanssani matkalla yhteistä päämäärää kohti. Pitsan tuoksu, laulut ja levollinen kohina olivat minullekin suvistunnelmaa.

Etsin toisaalta samaistumispintaa, toisaalta lohtua ja pakopaikkaa SRK:n kirjoista ja blogeista.

Kulkiessani kentällä illalla toivoin, että edes yhdessä lukuisista ystäväporukoista olisi ollut minulle paikka. Aistin ulkopuolelta sen lämmön, jolla rakkaat ystävät kohtasivat toisiaan.
Jumalan terve, ihana nähä! Leikittelin ajatuksella, että voisin olla näkymätön – istuisin lähelle jotain ystäväporukkaa ja kuuntelisin, mistä he puhuvat. Kuvittelisin olevani osa heitä.
Millaista olisi yhdessä heidän kanssaan käydä ehtoollisella, jonottaa pitsaa tai istua heinikolla viltin päällä? Hartain toiveeni ja rukoukseni oli saada uskovaisia ystäviä, jotka olettivat minun viettävän suvikset kanssaan.

Minulla oli elämässäni paljon arvokkaita lahjoja, joista olin kiitollinen – usko, perhe, koti, koulu, terveys, työt ja rakas harrastukseni. Kaiken senkin keskellä yksinäisyys oli minulle todella kivuliasta.
Etsin toisaalta samaistumispintaa, toisaalta lohtua ja pakopaikkaa SRK:n kirjoista ja blogeista. Kuuntelin kesäseuraradion nuorten ohjelmia ja Kapsäkkijuttujen podcasteja.
Toivoin, että jonain päivänä minun ei tarvitsisi enää vain kuunnella ja lukea. Toivoin, että joskus voisin myös keskustella itse, kysyä ja jakaa omia ajatuksiani.

Kun Herran Henki yhteen liittää,
on uskon ilo yhteinen.
Ja kaikki kielet Herraa kiittää,
soi kiitos valon lapsien.

SL 199

Viimeisen reilun vuoden aikana niin monesti olen toivonut voivani soittaa parin vuoden takaiselle itselleni. Hetkenä, kun ripustimme solumme katon pinkkejä ilmapalloja täyteen siskonpedin ylle.
Hetkinä, kun kokoonnuimme opistona keskusteluiltaan kynttilöiden valaisemaan liikuntasaliin. Kun nauroimme mahan kipeäksi kodassa, jonka savupiippu ei vetänyt.
Tai siunasimme toisillemme synnit anteeksi iltaisin juuri ennen nukkumaanmenoa. Kun istuimme nuotiolla katselemassa merta ja auringonlaskua. Kun joimme teetä ja luimme SRK:n kirjoja yhteisessä olohuoneessamme iltasaduksi.
Tai söimme lounasta kampuksella ja juttelimme kuin olisimme tunteneet aina. Yhdessä rakkaitten, uskovaisten ystävieni kanssa.

Hei Inka, sun rukouksiin vastataan vielä. En haluais paljastaa liikaa, mutta niistä tikkupullista ja Siionin lauluista lähtien…

Ja annat vierellemme
myös matkaystävät.
Me yksin jaksa emme,
kun voimat väsyvät.

SL 302

Jumala on auttanut yksinäistenkin aikojen yli – eikä vain minua.

Silti ajattelen, että uskovaisten ystävien kaikkein syvin tarkoitus on tukea matkalla yhteiseen määränpäähän, taivaaseen. Jumala voi antaa uskon tueksi ystäviä, joiden kanssa keskustella elämän valinnoista,
käydä seuroissa ja nuortenilloissa, laulaa Siionin lauluja ja virsiä, käyttää evankeliumia. Vaikka jokaisella on kuljettavanaan oma polkunsa, lähekkäin kulkevat uskovaiset tietävät toistensa haasteet.
He tuntevat kivet, joihin yhä uudelleen kulkijat kompastuvat, mutta myös lähteet, jotka kerta toisensa jälkeen puhdistavat. Matka tuntuu valoisammalta ja onnellisemmalta, kun ystävät jakavat sen vaiheet.

Kiitos, Herra, ystävistä,
jotka meitä auttavat,
yhteisellä taivastiellä
vierellämme kulkevat.

SL 303

Uskovaiset ystäväni ovat minulle uskon jälkeen suurinta lahjaa, jota olen saanut. Jumala on auttanut yksinäistenkin aikojen yli – eikä vain minua. On ollut hätkähdyttävää, miten moni tapaamani ystävä on kohdannut elämässään saman haasteen.
Nekin, joista ikinä ei olisi kuvitellut. Muiden jakamat yksinäisyyden kokemukset ovat havahduttaneet ymmärtämään, ettei yksinäinen lopulta ole tilanteessaan niin yksin kuin tuntee ehkä olevansa.
Todella moni, ihana ja arvokas nuori kipuilee saman taakan alla omalla paikallaan. On kuitenkin lohdullista, että moni näistäkin nuorista on lopulta voinut jakaa kokemuksensa omien ystäviensä kanssa.
Luotettavien, läheisten matkaystävien. Taivaan Isä ei jätä rukouksia huomiotta.

Voit jättää palautetta tai toiveita kirjoituksiini liittyen täällä.