Aroin jaloin
Kuljen paljain jaloin pitkin märkää, kivikkoista väylää. On kolea suvisperjantain aamu, ja olen nukkunut ekan yön vastakkaisella puolella kenttää, josta reppuineni olen siirtymässä loppuseurojen ajaksi perheen majoituspaikalle. Tuntematon kulkija astelee rinnalle: “Elä yritä väittää, ettei jalakoja palelis.”
Mietin, kuinka kauan mahdamme vielä kulkea samaan suuntaan.
Kiltin oloisen, suurinpiirtein ikäiseni pojan kommentti ilahduttaa, mutta vastaaminen on vaikeaa, sillä lähes koko huomioni menee terävien kivien välttelyyn jalkapohjieni alla. Hiukan vasemmalle siirryttäessä käytävänä olisi haketta, mutta tikut ihon alla houkuttelevat kiviäkin vähemmän. Välillä väylän vieressä kasvaa onnekseni pehmeää, vaikkakin sateen jäljiltä kosteaa heinää. Hempeän väriset Niken lenkkarit ovat ainoat mukanani olevat kengät, joten en henno kastella niitä märkään mutaan. Siksi kannan ne käsissäni ja odotan pääseväni teltalle vaihtamaan jalkaan perheen autossa kulkeutuneet kumisaappaat.
Toinen odottaa vielä vastaustani. Jalkojani ei oikeastaan enää palele. Ne ovat turrat, kylmyyden tuntu on hävinnyt. Sopertelen ajatuksiani toivoen kuulostavani ystävälliseltä kuten tuo vilpitön tuntematon. Mietin, kuinka kauan mahdamme vielä kulkea samaan suuntaan. Yhteinen taival osoittautuu lyhyeksi, mutta sen aikana seuralaiseni ehtii vakuuttaa, että ilma kyllä kirkastuu loppuviikkoa kohti. Toivon samaa ääneen.
En havaitse eleessä mitään teennäisen pinnallista.
Tunnen itseni araksi ja varautuneeksi, vaikka haluaisin olla kuin tuo ventovieras ystävä. Hän tuntuu osaavan lähestyä tuntematontakin lämmöllä ja lähimmäisenrakkaudella. Murre pehmentää entisestään hänen tapaansa kohdata, ajattelen. Olemus on välittävä. En havaitse eleessä mitään teennäisen pinnallista, vaikka lyhyet vuorosanamme itsessään ovatkin keveitä ja merkityksettömiä. Tuntuu kuin olisin hetkiseksi istunut pehmeään keinutuoliin, joka levollisesti liikahdellen syleilee sydäntäni. Sitä kohtaa, joka sisälläni kaipaa tulla huomatuksi, mutta säikkyy tuntemattomia, tapittavia silmiä. Vaistoaako poika mietteeni? Ajatus saa minut hieman vaivaantumaan. Onko hän vain uteliaan huomaavainen?
Hetken ajaksi näkymättömyyteni murtui.
En ole varma, mutta oikeastaan se ei ole oleellista. Tuntuu kuin minulle osoitetut sanat olisivat kiinnittäneet minut hiuksenhienoilla, seitinohuilla säikeillä koko suureen seuraväkeen. Joku huomasi minut, ja hetken ajaksi näkymättömyyteni murtui. Näkymättömyyteni, joka tavallisesti tuo minulle levollisuutta ja suojaa. Nyt suojaa tuntuu rakentavan myös lämpö, jolla tuntematon vetää minut hieman lähemmäksi yhtä suurta joukkoa.
Mitä pidit kirjoituksesta? Voit jättää palautetta ja toiveita nimettömänä täällä.
