Herran ilta-auringossa, kevään viheriässä helmassa

Herran ilta-auringossa, kevään viheriässä helmassa minä istun ja ihmettelen.

Ihmettelen sitä Luojan luomaa, joka jalkojeni alla kantaa, laskee välillä pintaa syvemmälle, tai nostaa pilvien tasolle.

Tähystelen Herran siveltimen jälkeä

Tähystelen sitä Herran siveltimen jälkeä, joka öin ja päivin yllämme kattona suojaa, siistii välillä maan ja toisinaan taas sinertää poudan alla.

Istun muutaman mukavan nuoren keskellä, iloisten huudahdusten ympäröimänä ja odotan, että pallo tulee luokseni. Yritän ottaa sen kiinni, mutta kaadun maahan. Vaatteeni likaantuvat hieman, mutten anna sen häiritä, sillä kaikilla on mahdottoman hauskaa.

Kaikkien vaatteet ovat vähän kevään uudistaman, tuoreen mullan ja ruohon tahrimat, hiukset ilosta pörröiset ja kasvot auringon kirkastamassa naurussa.

Minä haistan ne lukuisat tuoksut, ja tunnen tuulen väreilevän ihollani ilta-auringon samalla kuultaessa kaikkien hiuksilla.

Lämpimin muisto jää, kun saa toivottaa Jumalan rauhaa

Siinä istuessani ajattelin, mitä elämä olisikaan ilman tuota nuortenillan huumaa, niitä uskonystäviä siinä ympärillä matkan saattajina, niitä hetkiä nuotion ääressä, kun korvissa soi Siionin laulujen sulosävelet. “Onneksi tulin tänne vielä tänään”, totesin, ja kaikki yhtyivät siihen.

Kuitenkin lämpimin sydämeen kaiverrettu muisto jää siitä, kun saa illan jälkeen toivottaa Jumalan rauhaa. Se on vähän niin kuin pala toivoa, että me vielä kohtaamme, ja että meillä on kaikissa hetkissä Jumalan rauha, mutta samalla se antaa luvan uskoa synnit anteeksi. Vaikka mieli saattaa kotiinlähdön hetkellä olla haikea, on kuitenkin saanut jäädä Jumalan rauhaan. 

Ne muistot on kirjattu sydämeen, josta ne eivät haihdu. Minä kehotan pitämään niistä kaikista kiinni, sillä ne ovat Jumalan ajallinen lahja, kaikessa hyvyydessä ja rakkaudessa suotu vahvistamaan uskoa.