Elämä on kova koulu
Teksi: Katja Yrjänä
Kuva: Ruusa Karhumaa
Istun seuroissa, tutuksi tulleessa penkissä. Lähes kaikki ympärillä olevat laulavat viimeistä säkeistöä laulusta ennen puhetta. Jään pohtimaan ensimmäistä säettä, jolloin loppusanoma laulusta menee ohi. Havahdun mietteistäni, kun vieressä istuva tönäisee minua merkitsevästi ja näyttää käsiään. On alkurukouksen aika.
Yritän keskittyä ja kuunnella, niin kuin kaikki muutkin seurasalissa olevat. Tuntuu, etten pysty siihen. Olen liian ajatuksissani ja yritän saada selkoa laulun viimeisestä säkeistöstä.
Yhtäkkiä kuulen, kuinka puhuja puhuu arvoista. Siitä, kuinka ne ohjaavat meidän jokaisen elämää. Pyyhin vaivihkaa kyyneleitä silmäkulmasta. Yritän huomaamattomasti katsoa, että eihän kukaan näe, kun kyynelehdin. Mieleeni nimittäin palaa aika, jolloin en täysin elänyt omien arvojen mukaisesti. En uskaltanut olla se, mitä oikeasti olin. Yritin saada hyväksyntää muilta mukautumalla heidän tapoihinsa ja arvoihin. Olin täysin hukassa omassa elämässä, eikä mikään elämässä maistunut.
Toisinaan ystävyys kestää hetken.
En sano, että olisin vieläkään täysin oma itseni. Tai oma itseni kyllä, mutta keskeneräinen. Menneisyys on syvällä sisimmässä ja jotkut asiat saavat sellaisen olotilan päälle, ettei voi näyttää sitä epävarmuutta kaikille mitä niissä hetkissä tunnen. En uskalla kertoa mielipiteitäni taikka mielessä olevia asioita pelon vuoksi. Sulkeudun.
Kun toisinaan olen ympäriltä päästänyt ystäviä kilpeni taakse, on toiveissa ollut se, että häneen voisin luottaa niin paljon, että voisin kertoa itsestäni enemmänkin. Olen oppinut huomaamaan tilanteiden ja ajatusten muuttuvan. Toisinaan ystävyys kestää hetken, on silloin juuri sitä parasta mitä vain voi toivoa siihen hetkeen. Olen oppinut myös, että se, mitä olen joskus ajatellut olevan ystävyyttä, voikin satuttaa hyvin paljon.
Kun omia siipiään yrittää elämässään kokeilla, tuntuu välillä siltä, ettei mikään oma unelma toteudu. Silloin tuntuu kuin olisi se virressä myrskyn keskellä asuva lintu, jolla tulevaisuus on määrätty, mutta lintu yrittää kovasti päästä haluamaansa, siihen pääsemättä. ”Lennä, lintu, minkä lennät, etpä lennä, surman kovan kourista. Surma linnun lentämästä, rientämästä tempaa taivaan tuulista.” (VK 612:5.)
Kuva: Katja Yrjänä
Toisinaan huomaan kuitenkin sen, että vaikkei elämä olekaan toteutunut niin miten olin sen suunnitellut, olen oppinut jokaiselta ihmiseltä, jotka elämässäni ovat edes joskus hetken olleet, tärkeitä taitoja.
Elämä on kova koulu ja täytyy sanoa, että vaikeina hetkinä saatu tuki ja virren 341 säkeistöt ovat luoneet uskoa ja toivoa tulevaisuuteen.
Kiitos sulle, Jumalani armostasi kaikesta,
jota elinaikanani olen saanut tuntea.
Kiitos sulle kirkkahista keväisistä päivistä.
Kiitos myöskin raskahista syksyn synkän hetkistä.
Kiitos, että rukoukset monet, monet kuulit sä.
Kiitos, että pyynnöt toiset eivät saaneet täyttyä.
Kiitos, kun mä hädässäni avun saan sun kauttasi.
Kiitos, että synneistäni vapahtavi Poikasi.
Kiitos sulle jokaisesta elämäni hetkestä.
Kiitos päivän paistehesta niin kuin pimeydestä.
Kiitos sulle taisteluista, rististäkin, Jumalain.
Kiitos, että aina muistat, autat mua tuskissain.
Kiitos sulle kukkasista, jotka teilläin kukoisti.
Kiitos myöskin ohdakkeista, jotka mua haavoitti.
Kiitos, että tahdot mulle elon antaa iäisen.
Kaikesta, oi Herra, sulle annan ikikiitoksen!
Näiden virren sanojen myötä toivon kaikille parempaa huomista. Olkaa itsellenne parhaita kavereita ja samalla armollisia. Pitäkää huolta itsestänne. ❤️
