Teksti: Matilda Nissinen

Kuvituskuva: Juha Humalajoki

Muutama vuosi sitten kerkesin miettiä pidempään, halusinko siinä vaiheessa elämääni tietää, voisinko edes koskaan saada biologisia lapsia. Olin alkanut pelätä, että se saattaisi sittenkin satuttaa, vaikka nuorempana olin usein kertonut ystävilleni, että tuo tieto ei välttämättä minun kohdallani olisi niin kamala kuin monilla muilla. Olinhan vielä joitakin vuosia aiemmin kerennyt ajatella, etten tulisi menemään naimisiin, koska pelkäsin niin paljon, että joutuisin ehkä jonain päivänä synnyttämään. Teini-ikäinen minä oli kuitenkin haaveillut siitä, että voisin antaa tulevaisuudessa edes yhdelle lapselle turvallisen kodin sijais- tai adoptioäitinä.

Lopulta se oli se viimeinen sysäys.

Mutta kun sitten muutaman kerran menkkojen ollessa useamman päivän myöhässä huomasin toivovani, että ehkä sittenkin sisälläni kasvoi pieni ihme, aloin jopa uskoa, että osaisin olla onnellinen siitä. Menkat kuitenkin tulivat taas, ja jouduin kokemaan, miltä tuntui surra sitä, ettei toivoa sittenkään ollut. Silloin mielessäni alkoi vahvistua ajatus siitä, että jos joutuisin kokemaan sen epävarmuuden vielä uudestaan ja uudestaan, en ehkä sittenkään kestäisi sitä. Lopulta se oli se viimeinen sysäys, joka sai tekemään päätöksen. Halusin tietää, oliko kehossani kaikki hyvin, jotta lapsella voisi joskus olla mahdollisuus kasvaa ja kehittyä.

Joinakin päivinä sekin, että melkein kaikki naimisissa olevat ystävät alkoivat olla perheellisiä, herätti monenlaisia tunteita. Samaan aikaan olin onnellinen siitä, että sain elää ainakin juuri siinä hetkessä kahdestaan toisen kanssa ja sitten taas kaipasin tietoa, että edes tulevaisuudessa minulla voisi olla omia lapsia.

Yritin ajatella, että sain olla kiitollinen juuri siitä elämänvaiheesta, eikä ollut järkevää suunnitella tulevaisuutta sitä ajatellen, että ehkä vuoden päästä tilanne voisi olla toinen. Haaveita sai ja piti olla, mutta oli tärkeää elää sitä hetkeä ja nauttia niistä asioista, mitä elämässä jo oli.

Epätietoisuus ahdisti.

Lapsettomuustutkimusten aikana tulleet tulokset olivat positiivisia, mutta siitäkin huolimatta kerkesin käydä läpi monenlaisia tunnetiloja. Joinakin päivinä huomasin toivovani, ettei lapsia tulisi, jotten joutuisi kohtaamaan pahimpia pelkojani. Oli kuormittavaa pelätä jotain, jonka tiesi voivan mennä myös hyvin.

Kuva: Matilda Nissinen

Epätietoisuus kuitenkin ahdisti, sillä matkan varrella mikä tahansa asia voisi muuttua ja mennä päälaelleen. Toisinaan taas huomasin kaipaavani enemmän kuin mitään, että saisin vielä jonain päivänä olla äiti lapsellemme. Oli ristiriitainen olo, kun omat ajatukset heittelehtivät jatkuvasti. Yritin kuitenkin jaksaa ajatella, että oma elämäni saisi mennä juuri niin kuin Taivaan Isä sen hyväksi näkee.

1. Nyt siunausta, Herra, suo, yhteiseen kotiin onni tuo. Sen rakentajat liittoosi, oi Herra, sulje hellästi.
2. He tuen toinen toisestaan löysivät rakkaudessaan. He kaiken jakaa luvaten ovat kuin yksi ihminen.
3. Jos uskot heille lapsia, suo rakkautta, voimia, suo kasvatukseen siunaus ja lasten tielle varjelus.
4. Suo kotiemme heijastaa rakkautesi sanomaa ja johda meitä päällä maan, vie täältä kotiin oikeaan. (SL 151.)

Lapsettomuustutkimukset jäivät kesken, kun raskaustestiin ilmestyi kaksi punaista viivaa. Tein vielä toisen muutaman päivän myöhemmin ennen kuin soitin puhelun, jossa kerroin, ettei tutkimuksia tarvitsisi enää jatkaa. Puheluun vastannut nainen onnitteli, mutta kertoi myös, että voisimme palata takaisin jatkamaan tutkimuksia, jos raskaus jostakin syystä menisi kesken.

Tulevaisuudessa tuntui olevan musta möykky.

Seuraavien viikkojen ja kuukausien aikana sisälläni oli sellainen tunteiden sekamelska, etten aina saanut niistä otetta. Olin samaan aikaan onnellinen, mutta myös ahdistunut. Tulevaisuudessa tuntui olevan suuri musta möykky. Yhdeksän kuukautta tuntui kiitävän silmissä, vaikka moni myöhemmin hoki, että sinä aikana kokisin vielä olevani valmis äidiksi, eikä synnytyskään tuntuisi enää raskauden edetessä viime metreille niin ahdistavalta ajatukselta.

Kuva: Matilda Nissinen

Tänään, tässä hetkessä, kun lapseni on juuri nukahtanut viereeni sängylle, tunnen kiitollisuutta siitä, miten Taivaan Isä on johtanut elämääni. Jos olisin saanut itse suunnitella ja päättää, en tiedä olisinko koskaan ollut valmis äidiksi.

Taivaan Isä piti minusta ja vauvasta huolta.

Selvisin raskausajan ja synnytyksen läpi, vaikka yksi pahimmista peloistani kävi lopulta toteen, kun lääkäri ilmoitti päivän synnytyssalissa oltuani, että vauva pitäisi leikata kiireellisellä sektiolla. Taivaan Isä piti kuitenkin minusta ja vauvasta huolta ja leikkaus sujui hyvin.

1. Syliisi hellään sulje nyt, Jeesus, lapsemme ja heidän kanssaan kulje ja heitä suojele.
2. Se syli, jossa kannat, on valtakuntasi. Kun siinä kodin annat, he saavat suojasi.
3. Ja kiitos, että kerran on taivas kotimme. On koti luona Herran Jumalan lapsille. (SL 140.)