Käsivarret korkeuksia kohti

Kuva: Päivi Peltoniemi

Meiltä kotoa löytyy kokoelmallinen enkelipatsaita. Osa niistä on meidän lapsien päiväkerhossa askartelemia vessapaperirullaenkeleitä ja toiset taas arvokkaita designer patsaita.

Yksi niistä on pieni keramiikkaenkeli, joka kannattelee kaksin käsin yksittäistä liekkiä koholla, kuin ojentaen sitä jollekulle. Toinen käsistä pitelee kultaista lieskaa kämmenellään ja toinen suojaa sitä tuulelta.

Yritin asetella kädet takaisin paikalleen.

Kerran olohuonetta siivotessani huomasin enkelin käsien katkenneen ranteiden kohdalta. Pian löysin irronneet kädet ja liekin viereisen lipaston päältä. Sääli täytti sydämeni ja yritin asetella kädet takaisin paikalleen. Hommaan tarvittaisiin pikaliimaa, eikä minulla ollut sillä hetkellä aikaa alkaa askartelemaan.

Jätin kädettömän enkelin hyllylleen muiden viereen. Siellä se edelleen kurkottaa tyhjiä käsivarsiaan kohti taivasta. Sen asennossa on jotakin kärsivää ja toisaalta kärsivällistä. Se ei laske käsiään, vaikka se ei näekään enää liekkiään. Liekki on kuitenkin edelleen olemassa, ja odottaa takaisin paikalleen liimaamista.

Minäkin tahdon kurkottaa korkeuksia kohti.

Kuin enkeli, minäkin tahdon kurkottaa korkeuksia kohti, vaikka uskon liekkiä en itse aina itsessäni näe. Tiedän silti, että se on minulla vielä, ja tahdon luottaa siihen, että Korkeimman käsi suojaa sitä vaikka omani olisivat katkenneet.