Paras, mutta pelottavin päätös

Opistolainen

Kuva: Eveliina Saukko

Olen kamppaillut koko yläasteen mielenterveyden kanssa. Välillä ahdisti, välillä itsetunto oli todella matalalla ja välillä vaan oli alakuloinen olo. Tuntui, ettei mikään tuottanut mielihyvää. Koulunkäynti oli raskasta, mutta tarve pitää numerot samoina oli iso. Kaikki vapaa-aika meni kouluhommiin ja se väsytti. Kouluun meno tuntui raskaalta, mutta sinne oli vain pakko mennä. Ja kaiken huipuksi koulussa oli koko ajan ulkopuolinen olo. Uskovaisia kavereita ei omalla luokalla ollut, ja siksi usko olikin koko yläasteen heikolla.

Yhdeksännen luokan joulun jälkeen olo kuitenkin paheni. Koulu stressasi paljon ja siihen meni liikaa aikaa. Vuoden vaihteessa huomasin, että minulla oli itsetuhoisia ajatuksia. Se ahdisti ja pelotti todella paljon. Huoli siitä, että menettäisin kontrollin ja tekisin itselle jotain, oli iso. Suurimmaksi peloksi muodostui minä ja omat ajatukset, eikä voimia elämästä nauttimiseen ollut. Elämä tuntui ylitsepääsemättömän vaikealta ja raskaalta. Tuntui, että ainoa vaihtoehto oli vain yrittää jaksaa. Yrittää jaksaa, vaikka voimia ei ollut.

Viimeinkin sille kaikelle oli jokin nimi.

Aloin käydä kuraattorilla. Heti ensimmäisellä kerralla todettiin, että minulla on kohtalaista ahdistuneisuutta. Tieto järkytti, mutta samalla helpotti. Viimeinkin sille kaikelle oli jokin nimi. Kuraattorikäynnit eivät kuitenkaan auttaneet paljoa. Tuntui, että puhuimme aina ihan vääristä asioista, ja käyntien jälkeen olo oli vielä pahempi. Tuntui, ettei mitään toivoa valoisasta tulevaisuudesta ollut.

Sitten yhdellä kuraattorikäynnillä teimme masennusoirekyselyn. Sen mukaan minulla oli myös keskivaikeita masennusoireita. Tieto siitä ei kuitenkaan hämmästyttänyt, koska olin epäillyt sen mahdollisuutta. Eihän se ole tavallista, että välillä tuntuu siltä, että vihaa itseään, eikä muista, milloin viimeksi olisi ollut iloinen.

Mitä jos en pääsisi opistoon?

Tämän kaiken sumun keskellä yhteishaku lähestyi. Olin miettinyt, hakisinko opistoon, mutta se mietitytti, miten pärjäisin siellä. Mitä jos oloni pahenisi? Mitä jos en edes pääsisi opistoon?

Olin kuitenkin alitajuisesti tehnyt valinnan aikoja sitten. Hakisin opistoon. Tiesin, etten selviäisi lukiosta, jos heti yläasteen jälkeen täytyisi mennä sinne. Tarvitsin jonkin kevyemmän vuoden ennen lukiota.

Yhteishaku tuli ja meni. Päätös opistoon hakemisesta oli vahva, mutta pelko siitä, etten pääsisi sinne, oli vieläkin vahvempi. Tuntui, että jos joutuisin lukioon, en vain selviäisi. Romahtaisin ihan kokonaan, ja elämäni täyttyisi stressistä ja koulusta. Pieni toivonkipinä kuitenkin oli ja yritin pitää siitä kiinni. Rukoilin Taivaan Isältä, että pääsisin opistoon ja saisin voimia jatkaa.

Huhtikuun puolessa välissä oloni kuitenkin paheni ja jouduin sairaalahoitoon. Siellä vietin seuraavat kolme viikkoa. Sairaalassa ainoa syy jatkaa oli se pienen pieni mahdollisuus, että pääsisin opistoon.

    Tunsin enemmän iloa kuin olin koko sinä vuonna tuntenut.

13. kesäkuuta kahdentoista aikaan huomasin opintopolusta tulleen sähköpostin. Avasin sen ja hetken ainoa asia, minkä näin oli puhelimella lukeva teksti: Sinulle on myönnetty opiskelupaikka. Kiljaisin ja siinä hetkessä tunsin enemmän iloa kuin olin koko sinä vuonna yhteensä tuntenut.

Kesäloma meni aika hitaasti, mutta varmasti. Kesäloman loppua kohti olo koheni hieman. Opiston alku kuitenkin ahdisti. Mitä jos vanhemmat eivät uskaltaisi päästää minua opistoon? Mitä jos kaikki menee huonompaan suuntaan? Mitä jos romahdan ja joudun uudelleen sairaalaan? Mitä jos en saa kavereita?

Opiston alku kuitenkin tuli odotettua nopeammin. Ensimmäinen viikko meni totutellessa ja ihmisiin tutustuessa. Opiston arkeen alkoi tottumaan. Raskasta kuitenkin oli ja masennus ja ahdistuneisuus pysyttelivät koko ajan läsnä. Olo paheni hieman, mutta mitään kunnon romahdusta ei tullut. Tuntui, etten ollut tutustunut kauhean moneen ihmiseen ujouteni takia, mutta koetin olla itselleni armollinen, koska sentään olin puhunut tuntemattomille.

Syysloman jälkeen opisto alkoi kuitenkin tuntumaan vieraalta. Yksinäisyys, ulkopuolisuus ja ahdistus vaivasivat, ja ajatus siitä, että lopettaisinko opiston, kävi päässäni muutaman kerran. Koetin kuitenkin jaksaa. Tämähän oli se paikka, jonne olin unelmoinut pääseväni.

Opisto alkoi tuntumaan turvapaikalta.

Pikkuhiljaa löysin oman tyylisiä ihmisiä, ja aloin nauttimaan opistossa olosta. Alakulo ja ahdistus olivat vieläkin arkipäivää, mutta päätin yrittää antaa itselleni ja parantumiselle aikaa. Vaikka elämä oli vieläkin raskasta, opisto alkoi tuntumaan kodilta, turvapaikalta, jonne saattoi aina tulla, oli olo mikä tahansa. Jonkin ajan päästä uskalsin myös kertoa parille ystävälleni mielenterveysongelmistani, ja onneksi he suhtautuivat tietoon hyvin.

Opistoon hakeminen oli paras, mutta myös pelottavin päätös, minkä olen koskaan tehnyt, koska en tiennyt, miten siellä mielenterveysongelmien kanssa pärjää. Ajan kuluessa olen kuitenkin tajunnut, että opistovuodesta voi tulla ikimuistoinen ja ihana, vaikka kamppailisikin mielenterveyden kanssa.