Kyllä, minä todella nauroin

Kuva: Seelalta

Yhtäkkiä pohdin sitä, miksi minun täytyisi muka olla nyt “iso.” Miksi minun täytyisi keskustella syvällisiä, tai siitä miten töissä menee, istua teekupin ääressä ja olla kohtelias, huolehtia että jokaiselle on jotain tarjolla? Miksi minun pitäisi olla iso, kun toisinaan pystyn vain juosta kilpaa ystävieni kanssa leikkitelineisiin, kiistellä siitä, kuka on seuraavana vaijeriliu’ussa, ja nauraa sydämeni pohjasta?

Voi polkea pyörällä kohti auringonlaskua.

Ei kenenkään tarvitse valita joka ilta teen ja kahvin väliltä, vaan voi valita sen äidin tekemän marjamehun ja olla siitä onnellinen. Voi polkea pyörällä kohti auringonlaskua ja pysähtyä silittämään naapurin kissaa matkan varrella.

Sitä kaikkea voi tehdä: sen sijaan että kutsuisi ystävän kahville, voi nauraa ja juosta yhdessä ystävien kanssa, ilman sen suurempaa huolenaihetta. Voi elää hetkessä, eikä kukaan siitä tuomitse. Voi olla huoletta, edes sen lyhyen hetken, ja hengittää.

Naura ja pidä hauskaa!

Huominen pitää huolta itsestään, turhaan sinä siitä huolit. Naura ja pidä hauskaa!

Ei jokainen päivä ole naurua ja onnea, mutta jokaisen päivän ei tarvitse olla myöskään kyyneleitä ja työtä. Siitä voi olla kiitollinen, kun siunaantuu myös niitä iltoja, jolloin auringonsäteet koristavat hymykuoppia kasvoilla ja ilosta säihkyviä silmiä.

Hymykö?

Pilkettä?

Iloako?

Kuulinko sun nauravan?

Näinkö sun kasvoilla hymyn ja iloa loistavat 

silmät?

Elämässä on taas pilkettä,

elämässä näkyy valoa.

Näkyy iloa, hymyä ja kuuluu

naurun ääni.

Pikkuhiljaa, askel kerrallaan, varoen.

Niin, sinä tosiaan kuulit minun nauravan, nauravan niin, että olin tikahtua siihen.

Se riittää minulle tänään.

En sano, että jokainen päiväni olisi tällainen, enkä sano, että jokainen päiväni tulisi olemaan tällainen. Eiväthän ne ole, mutta tämä oli, ja se riittää minulle tässä hetkessä. Se riittää minulle tänään.