Usein pohdinta ”Minä en tiedä” ratkeaa sillä, että asiaa ajattelee uudelleen aamulla. Iltaisin, kun mielen kapasiteetti on jo ylittynyt, sinne on kerrassaan mahdotonta yrittää järjestellä mitään uutta. Levällään olevat palaset täyttävät jo kaiken käytettävissä olevan tilan.

Tämä tuntuu siltä, kuin kaataisi keskeneräiseen palapeliin lisää paloja, ja yrittäisi kaikkien palojen lomasta rakentaa siitä ehyttä. Paloja jää kuitenkin väkisin yli, ja ajatukset jäävät ilman ratkaisua tai tarkempaa tietoa. Joskus siihen on tyytyminen, ja ylimääräiset palat on parempi säästää myöhemmälle.

10.9. oli kansainvälinen itsemurhien ehkäisypäivä. Iltojen pimentyessä, lehtien tippumisen lomassa on hyvä pysähtyä itsensä ja läheisten jaksamisen äärelle. Miten jaksamme, miltä arjessa taivallus tuntuu?

Monet nuoret ovat varmasti törmänneet netissä siihen, että moni – minä mukaan lukien – jakaa julkaisuja, joissa puhutaan itsemurhien ehkäisystä ja lähimmäisistä välittämisestä. Onko julkaisujen jakamisesta mitään hyötyä?

Kyllä ja ei. Julkaisuja jakamalla asia saa näkyvyyttä, ja keskustelu itsemurhista nousee esille. Mielen myrskyjen kanssa painivien läheiset saattavat saada julkaisuista pelastusrenkaan, jolla he voivat ohjata lähimmäisen kohti majakan valoa. On paljon helpompi auttaa hukkuvaa, kun hänet tunnistaa. Tällöin ei tarvitse ihmetellä rannalla, kenen käteen voisi tarttua.

Julkaisujen jako ilman tekoja ei kuitenkaan auta hädässä olevaa. Hukkuvaa ei pelasta uimaohjeet vaan toisen ihmisen apu. Meidän olisi siis hyvä muistaa pysähtyä lähimmäisen vierelle kysymään, mitä hänelle kuuluu, sekä kuunnella ajan ja kärsivällisyyden kanssa.

Elämä ei saisi koskaan mennä liian kiireiseksi, ettemme ehtisi olemaan ihmisiä toisillemme. Toisten ihmisten kohtaaminen on elämässä kaikkein tärkeintä. Näin sanoi minun rakas tätini, enkä voi muuta kuin allekirjoittaa ajatuksen.

Fanni olikin koskettavasti kirjoittanut osaltaan tästä aiheesta blogissaan ”Pahan olon jäljet”. Jos et ole hänen tekstiään käynyt lukemassa, käy ajatuksen kanssa syventymässä siihen. Fannin blogitekstissä on arvokkaita ajatuksia ja mitä kipeimpiä omakohtaisia kokemuksia. Tällaisten asioiden kohtaaminen ja kirjoittaminen vaatii voimaa ja rohkeutta, jota toivoisin, että useammalla uskovaisella olisi – ettei kukaan joutuisi jäämään yksin. (linkki blogiin)

On ollut ilahduttavaa huomata, miten meidän ajassa mielenterveyden haasteista puhutaan enemmän ja avoimemmin. Ihmiset kohdataan ymmärryksellä ja välittämisellä. Monissa nuortenilloissa aiheena on ollut jaksaminen tai mielenterveyden haasteet, joihin on korvaamattoman arvokasta kuulla uskon näkökulmaa. Toivonkin, että jokainen kulkija, jonka saappaat ovat täynnä vettä, saavat niihin seurapuheista välillä tyhjennystä, jotta matkan kulkua helpottuisi. Toivon, että jokainen voisi sateenkin läpi säilyttää katseen taivaassa.

Olen itse menettänyt nuoren ja lyhyen elämäni aikana kaksi ystävääni oman käden kautta. Koen, että voin sanoa tietäväni jotakin nuorten pahoinvoinnista ja siitä, miten pitkälle sen vaikutukset yltävät. Lohduttominta itsemurhakuolemissa on se, kuinka paljon jää kysymyksiä. Silloin on pelottavaa todeta, ettei tiedä, miksi tällaista tapahtuu. Koska harvoin sitä täysin tietää, miksi joku on päätynyt sellaiseen ratkaisuun, ja se on asia, jota usein öisin miettii tähtitaivaan alla.

Monet mielen kanssa kamppailevat eivät uskalla myöntää, millaisissa aallokoissa he seilaavat. Useat meistä eivät huomaa lähimmäisen hätää.

Toivosta puhuu mielestäni hyvin Sofar Jobin kirjan 11. luvussa. Löysin sen sattumalta, kun tutkin netti-Raamattua, löytyisikö sieltä joku hyvä viittaus toivoon.

Sofar toteaa: ”Elämäsi valo kohoaa kirkkaampana kuin sydänpäivä, sen pimeyskin on kuin sarastava aamu” (Job. 11:17).

Meitä kannattelee turva ja toivo, jota ei saa maailmasta. Uskovaisen omallatunnolla on rauha, ei paatumuksen rauha, jota maailma tarjoaa. On vahvuutta myöntää, milloin oman elämän solmut eivät enää avaudu toivolla. On vahvuutta pyytää apua, kun sitä tarvitsee.

Uskovaisena itsemurhaan on erityisen vaikea suhtautua ja mieleen voi nousta kysymys: Mikä on itsemurhan tehneen kohtalo? Siihen kenelläkään meistä ei kuitenkin ole vastausta. Me emme voi nähdä toisen sydämen tilaa tai määrittää, kuka on taivaskelpoinen ja kuka puolestaan ei. Tähän vastaus on vain Taivaan Isällä, joka tietää ja näkee, milloin kysymyksessä on tietoinen ratkaisu ja milloin mielen sairastuminen.

Voimme vain rukoillen ja aralla mielellä pitää omasta uskosta huolta ja kulkea toinen toistemme rinnalla. Voimme rakastaa jokaista lähimmäistämme, niin kuin Jeesus on meitä kehottanut.

Sinulle, joka olet myös menettänyt ystävän, perheenjäsenen tai sukulaisen tavalla tai toisella, toivon rutkasti voimia ja Taivaan Isän siunausta päiviisi. Toivon, että saat lohtua Siionin lauluista, kirjallisuudesta, lähimmäisistä ja kynttilän valossa käydyistä keskusteluista. Muista pysähtyä ihastelemaan luontoa, koska sen hiljaisuudessa moni taakka on kevyempi kantaa. Ehkä metsä kätkee sinut syleilyynsä, puun oksat varjoihinsa ja lintujen laulu vie ajatukseksi korkealle taivaan tuuliin. Uskalla luottaa tulevaan ja siihen, että päivät jossakin kohtaa kirkastuvat.

Ps. Tämän tekstin kohdalla haluan sanoa erityiskiitokset Kapsäkkijuttujen vastaavalle toimittajalle sekä terapeuttina toimivalle mielenterveyden ammattilaiselle, jotka auttoivat hiomaan ilmaisujani sopiviksi. Aiheen äärellä kaivataan erityistä hienotunteisuutta ja varovaisuutta, joten oli hyvä, että minun ei tarvinnut yksin toimia omien horjuvien sanojen kanssa. 🙂

Elina