Vieraannunko luonnosta?
Kuva Martalta
Olen usein kadehtinut niitä, jotka kertovat liikkuvansa paljon luonnossa. Kadehdin sitä, että tapa tulee heiltä luonnostaan tai se on opittu jostain. Minäkin halusin oppia sen.
En ole koskaan osannut lähteä metsään, varsinkaan itsekseni.
Ensimmäiseksi ehkä siksi, että pelkään karhuja aivan kamalasti, mikä on tietysti melko turhaa. Joku tuttuni joskus kertoi käyvänsä pitkiä juoksulenkkejä metsässä ja aina syyspimeällä. Ihmettelin, miten sellaista voi uskaltaa tehdä.
Minullekin on kuitenkin muodostunut tapa käydä kävelyllä ihmettelemässä ympäröivää maailmaa ja seisahtua välillä jonkin veden ääreen tai jäädä vain katselemaan ja kuuntelemaan. On olemassa tällaisia keitaita, kuten pieni penkki rantakaislikon läheisyydessä tai silta, joka kulkee joen yli, tai yksi tietty suuri kivi lähimetsässä.
Kun on kosketuksessa luonnon kanssa, alkaa ymmärtää oman osansa luomakunnassa.
Ja jollain ihmeellisellä tavalla se rauhoittaa. On auennut ajatus, että minäkin olen pieni palanen tätä kaikkea, olen vain vieraantunut siitä. Ihmisten keskuudessa olen tilastoyksikkö, tyttö ikäluokassa 18-vuotiaat.
Kävelen nykyisin asfaltilla, enkä polkuja tai sorateitä pitkin. Uin sisätiloissa kloorivedessä, enkä vilvoittele järvessä, joessa tai meressä. Laitan Youtubesta rentoutumisharjoituksen pyörimään ollessani stressaantunut, enkä anna luonnonrauhan hoitaa. Joinakin päivinä ainoa näkemäni vihreä elementti on asfaltinraosta pilkistävä sammal. Näin siksi, että kävellessäni niskani on kumartunut tutkimaan puhelinta.
Tai sellaista elämäni olisi, jos en repäisisi itseäni välillä irti laitteista ja kaupunkielämästä.
Ajattelen usein ulkoillessani, että nuo puut, kivet ja nämä kukat, ne eivät tunne, eivätkä ajattele. Eivätkä murehdi turhia. Ja haluaisin vain jäädä siihen ihmettelemään. Ottaa pienen hetken, päästää ajatukset oikeasti irti leijailemaan kohti pilviä aivan vapaasti. Etten ohjaisi niitä tarkoituksella. Luonnossa ilman puhelinta tai edes kelloa aika ei ole sekunteja eikä minuutteja, vaan se on hetkiä. Ja omaa hengitystä, joka virtaa sisään ja ulos. Muuta sitten ei juuri tarvitsekaan tehdä, että pysyy elossa. Vaikka usein arkielämässä tuntuu, että happi loppuu, jos ei saa sitä tätä ja tuota tehtyä.
Ihminen on myös ainoa luomakunnassa, joka on niin tyytymätön osaansa ja jaksaa valittaa siitä päivästä toiseen. Vuorisaarnassa Jeesus opettaa katsomaan taivaan lintuja ja kedon kukkia, jotka eivät murehdi, eivät kylvä eivätkä niitä. Ja silti niistä huolehditaan. Ehkä juuri siksi luonto ympärillä on niin tärkeää. Se suojelee, luo muurin, jonka läpi maailman pauhu ja turhat murehtimiset ei kantaudu. Sen esimerkistä oppii tyytymään myös omaan osaansa. Tyytyväisenä on kaikkein helpointa elää.
Läksinpäs kerran kävelylle aivan hermorauniona, kiukunpuuskassa ja kaikesta kuormituksesta väsyneenä.
Retkeni päättyi siihen, että vaitonaisena makasin laiturilla ja katselin järveä ja siinä uivien silkkiuikkujen menoa. Oli vihdoin rauhallista.
Siispä minusta ei saa tulla niin kaupunkilaista, etten voisi lähteä luontoon ja että vain stressaisin läppärini ääressä päivästä toiseen suorittamassa.
Jospa olisi niin, että joka päivältä liikenisi hetki pysähtyä luonnon äärelle.
