Ennen opistovuotta en ollut juurikaan haaveillut opistosta ja moni kyseli, olenko miettinyt opistoa yhtenä vaihtoehtona. Vastaukseni tähän oli ollut aina jyrkkä ei. Kuvittelin, ettei opisto tarjoaisi minulle juuri mitään.

Kun kevättalvella haku opistoon alkoi, olin ehtinyt monesti miettiä asiaa uudestaan. Oma uskoni oli koetuksella, koska lapsuudenystäväni oli kieltänyt uskonsa ja suhteemme oli muuttunut etäisemmäksi. Tuntui kuin tarpoisin raskain saappain lumihangessa.

Ajattelin, että opisto voisi tarjota minulle kyydin pois tästä nietoksesta: olla pulkka, johon saisin istahtaa. Asumme pienellä paikkakunnalla, jossa ei ole paljon uskovaisia perheitä eikä minulla juuri ollut uskovaisia ystäviä. Olin kuitenkin kertonut kavereilleni aika avoimesti, miten ja miksi uskon eivätkä he tyrmänneet minua, kun kerroin hakevani opistoon.

Odotin opistolta paljon. Toivoin rohkeutta, uskovaisia ystäviä ja uskon vahvistumista. Olen aina ollut hieman ujo uusien ihmisten kanssa ja opistoon tullessani olin ehkä epävarmempi kuin koskaan. Olin käytävillä kävellessäni se tyttö, joka usein pyrki välttämään kiusalliset tilanteet ihmisten kanssa. Mielessäni pyöri kysymyksiä: Olenko tarpeeksi hyvä tällaisena? Uskallanko tutustua ja luottaa ihmisiin?

Ilokseni olen saanut opistossa paljon uusia ystäviä. Tutustuminen ja luottamuksen rakentaminen on vaatinut aikaa, mutta se, mitä olen saanut, on korvaamatonta. Ystäviä, joiden kanssa voin olla oma itseni ja joille voin kertoa kaiken luottaen siihen, että he silti pysyvät rinnallani. Ystäviä, jotka kulkevat mukanani kohti yhteistä päämäärää, Taivaan kotia.

Opistossa rakennetaan omaa tulevaisuutta. Itselleni elämä opistossa on ollut kuin kävelyä lämpimällä rantahiekalla. Olo on kevyt, ja on helppo kulkea. Vierellä on matkakumppaneita, joiden toivon pysyvän siinä läpi elämäni. Opistovuoden päätteeksi on turvallista suunnata tulevaan.

Olen kuullut sanottavan, että nuori lähtee kerran opistosta, mutta opisto ei lähde nuoresta. Olen usein pysähtynyt miettimään asiaa: miksi joku silti saattaa luopua uskostaan pian opistovuoden jälkeen? Ei vuosi opistossa automaattisesti takaa uskon vahvistumista, mutta ajattelen, että opisto on kuin äidin lämmin halaus, joka tuo tukea ja turvaa. Koen, että se on suuri perhe, jossa kaikki tuntevat toisensa. Opisto on tuttu mökkitie, josta muistaa jokaisen mutkan ja kaarteen. Tuskin on olemassa parempaa paikkaa nuorelle, joka horjuu tiellään eikä oikein tiedä päämääräänsä.

Sonja Korkeakoski, Jämsän opisto

Kuvat: Jämsän Kr. kansanopisto, Juhani Paaso-Rantala