Olin huoneessani ja makoilin sänkyni päällä. Ajattelin kerrankin alkaa ajoissa nukkumaan, ettei taas aamulla väsyttäisi herätä töihin. Kuuntelin muista huoneista kuuluvaa tasaista puheensorinaa.
Olin saanut muutama tunti aikaisemmin luettua SRK:n kirjan Yksi näistä ja pohdin lukemaani. Kirja kertoo yläkouluikäisestä tytöstä, Oliviasta. Uskovaiset tytöt kiusaavat häntä. Mukana kiusaamassa on Olivian entinen paras kaveri. Mietin, kuinka kirjoittaja on saanut niin hyvin tuotua kiusatun tunteet kirjaan.
Jossakin vaiheessa käteni hakeutuivat puhelimelle ja aloin selailla internetiä. Päädyin sivustolle, jossa ihmiset kertoivat omia kokemuksiaan kiusaamisesta, kuinka he itse ovat kiusanneet ja olleet kiusattuina. Huomasin, että nykyään melkein jokaisella on jonkinlaisia kokemuksia kiusaamisesta, joka on todella väärin.
Ajoittain muistan menneet liiankin selvästi.
Mieleeni putkahti ajatuksia noin viidentoista vuoden takaa, ja palasin muistoissani takaisin alakouluun. Kävin läpi niitä tunteita, joita koin silloin: yksinäisyys, riittämättömyys, ahdistus, ei mielenkiintoa koulunkäyntiin…
Kyyneleet alkoivat virrata hiljalleen poskillani. En halunnut näyttää kenellekään, että ajoittain muistan menneet liiankin selvästi, ja ne satuttavat minua. Näyttelen jokaiselle tutuilleni hymyilemällä, että minulla menee hyvin, vaikka itsetunto onkin vielä monessa asiassa pohjamudissa.
Mietin nykyistä tilannettani. Haaveilen ammatista, johon olen pyrkinyt jo useampaan kertaan. Tekisi mieli luovuttaa, mutta luonne ei anna periksi. Jokaisen epäonnistumisen jälkeen ”ruoskin” mielessäni itseäni siitä, kuinka en taaskaan osannut ennalta saatua aineistoa tarpeeksi hyvin. Mietin, miten olen niin huono kaikessa enkä koskaan saa sitä mistä unelmoin. Mietin myös, minkälainen ihminen olisin, jos koulussa samaan luokkaan kuuluneet silloiset hyvät kaverini eivät olisi tuhonneet itsetuntoani. Olenko sen takia nyt niin herkkä ja tunnen pahaa oloa, jos näen vähääkään jotakin kohdeltavan väärin?
Asian kanssa ei kannata jäädä yksin.
Pelkään näyttää todellisia tunteitani. Vaikka sisälläni myllertää ja monet tunteet meinaavat nousta pintaan, peitän ne hymyilemällä, välillä jopa läheisimpien ystävienkin seurassa. Pelkään myös virheitä, enkä luultavasti siksi osaa alkaa opetella uusia asioita.
Mielessäni pyörii monia muitakin kysymyksiä. Miksi juuri minulle kävi näin? Kuinka paljon elämässäni heijastuu vielä tuo alakoulusta tuttu tilanne, mitä en kenellekään haluaisi? Sen takiako tavoittelen täydellisyyttä jokaisessa pienessäkin jutussa, mitä teen? Pelkään virheitäni, joten olen mieluummin hiljaa, jos en ole asiasta täysin varma.
Kirjassa Olivia huomasi, että koskaan asian kanssa ei kannata jäädä yksin. Useimmiten lähempää kuin arvaammekaan löytyy joku luotettava henkilö, kenelle voi uskaltautua kertomaan ne omat herkimmätkin puolensa. Asioiden läpikäymisessä itseäni on paljon auttanut läheisten ihmisten lisäksi kirjoittaminen esimerkiksi päiväkirjaan. Ja se, että ajattelee jokaisesta päivästä niitä positiivisia asioita. Nämä vastoinkäymisethän ovat niitä elämäntien kuoppia, joista asenteen ja tuen avulla päästään ylös jatkamaan matkaa iloisina ja luottavaisina.
