Perhe osana minua
Elän 12-henkisessä suurperheessä, johon kuuluu äiti, isä, seitsemän poikaa ja kolme tyttöä. Monesti minulta kysytäänkin, miten jaksan kaikkea hälinää ympärilläni tai miten edes muistan kaikkien nimet, saatikka sitten iät tai kokonimet. Onko tuttua? No, kysynkin aina takaisin, että miten muistatkaan luokkalaistesi nimet, kun niitä on melkein kaksi kertaa enemmän. Vastaus on yleensä: “Se onkin eri asia”.
Itselle se meteli ja muu meno on aina ollut ihan päivänselvä asia, kun olen suurperheessä koko elämäni viettänyt. Elämää näkyy joka nurkassa, ja minne vain kotona katseesi käännät, tiedät olevasi suurperheen lapsi. Riidoilta on mahdoton välttyä, kun on niin monta eri mielipidettä ja näkemystä asioista, mutta se vain kasvattaa sosiaaliseen ympäristöön ja opettaa tutkailemaan ihmisiä eri kantilta.
Mikään ystävyys ei ole vahvempaa, kuin sisarusrakkaus.
Tärkeimpänä arjessa, mitä olen kuitenkin elämäni aikana ihmissuhteiden kautta kokenut ja oppinut, on sisarussuhteen ylläpitämisen ja hoitamisen tärkeys. Mikään ystävyys ei ole vahvempaa, kuin sisarusrakkaus, ja siitä saankin olla kiitollinen, että minulle on suotu niin monta eriluonteista, mutta samankaltaista sisarusta kasvamisen tueksi. Se mitä tulee riitoihin, onkin asennekysymys. Antaako erimielisyyksien tulla esteeksi, vai antaako niiden kasvattaa selvittämään ja sopimaan eripurat kunnialla ja jatkamaan elämää sovussa keskenään.
Kasvaessa oppii kannattelemaan toista ristiriidoissakin, kulkemaan rinnalla eripurat sopien, välittäen ja yrittäen ymmärtää. Siksi, että se toinen sattuu olemaan oikeasti se lähin ihminen silloin, kun hyvä ystävä tuntuu olevan kaukana, pitkänkin matkan päässä. Vaikka joskus tuntuu, että omaa veljeä tai siskoa on vaikea lähestyä, on sydämessä silti oikeat tarvikkeet asioiden korjaamiseen.
Enpä muista, olenko koskaan kertonut heille, kuinka tärkeinä heitä pidän.
Nuoreksi kasvamisen yhteydessä olen huomannut, kuinka omat sisarukset käyvät ajan saatossa läheisimmiksi, ja alan huomata heistä uusiakin piirteitä. En olisi pienempänä uskonut, että minusta ja veljistäni tulisi sopuisia juttukavereita, ja näinkin läheisiä tukihenkilöitä. Enpä muista, olenko koskaan pienempänä edes kertonut heille, kuinka tärkeinä heitä pidän. Hieman turhan vaikeaa sitä on näin nykypäivänäkään toiselle tunnustaa.
Aika kuluu
Katselen pientä siskoani hiljaa. Katson niitä harmaanvihreitä silmiä, jotka kirkkaassa naurussa vastaavat hymyyni päivä päivältä aina uudestaan, useamman kerran. Katson hänen kullankeltaisia hiuksiaan, jotka näyttävät joka kerta tuuheammilta, pörröisemmiltä. Katson hänen touhottavia käsiään ja vikkeliä jalkoja, jotka kasvavat hurjaa vauhtia ihan silmin nähden. Siinä on isosiskona myönnettävä, kuinka ylpeä saa olla tuosta pienestä aarteesta. Siinä tulee samalla kummasteltua, kuinka aika kulkee nopeasti. Se mikä nyytiksi vielä hetki sitten käsien varaan annettiin, tuntuu kasvavan niin kovaa vauhtia, että ei malttaisi kädestä irti päästää, kun toinen niin irrallaan kuitenkin omaa polkuaan jo kulkee.
Jos jotain sulle toivoisin,
Sulle helminauhan taivaalta antaisin.
Tähtivyön sinulle ojentaisin,
Ja kuun taivaalta soljeksi kurottaisin.
Mutta mikä on tämä maailma,
Jossa kaikki on niin yksinkertaista,
Missä kaikella on tarkoitus,
Missä sanat ovat vain sanoja?
Siksi kaikki mitä voin antaa,
On avata sydämeni sinulle
Unelmoidaksemme maat ja taivaat,
Kuunnellakseni hiljaiset rantasi autuaiksi.
-2021
Välillä tuntuu, että pikkusiskon puheen suorasukaisuus häkellyttää, ja jalat ehtivät joka paikkaan yhtä aikaa. Saappaatkin menevät jalkaan ihan itsestään, ja seinät ovat täynnä taideteoksia, joita voisi melkein myydä. 😀 Pääkin käy kerralla läpi niin montaa asiaa, että tunteet kuohuvat laidasta laitaan ja elämä aivan vilisee silmissä. Lopulta mieleen hiipiikin jo ikävä siitä, miksi tuon tytön pitikään kasvaa niin nopeasti nelivuotiaaksi. Ehdinkö sittenkään olla hänen elämässään tarpeeksi läsnä, kun nyt jo lähden opiskelemaan, itsenäistyn omilleni?
Pieni käsi kädestäni
On aika päästää tuuliin lämpöisiin
Liidä, liidä tyttö pieni
Kurkota sydäntä kirkkaisiin tähtiin!
-2022
Tänään ajattelen, että voi, kunpa olisinkin osannut olla pienemmilleni se Erkki-esimerkki, jonka rooli minulle on isonasiskona suotu. Kunpa osaisin jatkossakin olla heille tukena ja jakaa elämän rikkautta, ja ennen kaikkea uskon iloa. Ja kunpa osaisinkin olla loukkaamatta ja toimia sydämestäni oikein. Tähän saan kuitenkin tänäänkin rukoilla Taivaan Isältä voimia ja oikeutta toimia Hänen tahtonsa mukaan ja oikein.
Saan rukoilla Taivaan Isältä voimia ja oikeutta toimia Hänen tahtonsa mukaan ja oikein.
Ja entä sitten, kun se perheen pienin aloittaakin eskarin ja pian sen jälkeen lähtee kouluun, kohtaa tämän suuren maailman? Voinko koskaan suojella häntä maailman pahuudelta, jonka alle itse niin monesti olen ollut jyrättynä? Onneksi saan avoimin mielin luottaa siihen, että siellä missä muut eivät kykene suojelemaan, on pienellä enkeli matkassa.
Kaikista epäröinneistä huolimatta voin todeta olevani kuitenkin sisko, joka kaikkensa haluaa yrittää sisarustensa eteen. Ja se varmasti riittää.
