Jääkö sylini tyhjäksi?
Ajatus äitiydestä on aaltoillut läpi elämäni. Olen kipuillut siihen liittyvien asioiden kanssa niin pitkään, etten enää edes muista, milloin siitä tuli niin vaikea aihe itselleni. Muistan lapsuuden kauhukuvat synnytyksistä, joissa jouduttaisiin valitsemaan lapsen tai äidin henki, kun molempia ei olisi mahdollista pelastaa. En tiedä, mistä ajatus on pesiytynyt päähäni, sillä kukaan lähipiiristäni ei ole käynyt läpi tällaista. Ehkä osansa tähän kaikkeen on tehnyt pienen tytön mukanaan kantama kuolemaan liittyvä trauma, kun pikkuveli laskettiin valkoisessa arkussa hautausmaan multiin.
Kun ensimmäistä kertaa yksi ystävistäni tuli käymään lapsensa kanssa kämpälläni muutamia vuosia sitten, koin hämmentävää ristiriitaisuutta, kun eri elämäntilanteemme tuntuivat vievän häntä kauemmaksi minusta. Minun oli vaikea iloita toisen sylissä makaavasta lapsesta, vaikka näinkin, miten onnelliseksi se teki ystäväni.
Pelko äitiydestä on tuntunut vähintään Mount Everestin korkuisen vuoren ylittämiseltä silmät sidottuina ja takaperin.
En tiedä oliko se kipua siitä, että itselläni oli seurustelusuhteen päättyminen takana ja pelkäsin, ettei tulevaisuudessa rinnallani kulkisi edes toista ihmistä.
On ollut myös vaikeaa yhtyä joidenkin ystävieni toiveisiin tai unelmiin suurperheestä, kauniista raskausvatsoista ja pienistä vastasyntyneistä tuhisemassa vieressä, kun oma pelko äitiydestä on tuntunut vähintään Mount Everestin korkuisen vuoren ylittämiseltä silmät sidottuina ja takaperin.
Vaikka takana on vuosi psykoterapiaa ja ympärilläni kaikki mahdolliset tuki- ja turvaverkot, en ole päässyt siitä ajatuksesta eroon, että tästä aiheesta on toisinaan vaikeaa puhua ääneen, kun tuntuu, että saattaa tulla liian helposti väärinymmärretyksi.
On riipaiseva tunne samaan aikaan toivoa, että saisi kokea äitiyden ja vanhemmuuden, ja kuitenkin pelätä sitä niin paljon, että ajatus kaksin vanhoiksi elämisestä tuntuu hetkittäin jopa lohdulliselta.
Välillä tuntuu, että kaikki ympärilläni ovat saamassa lapsia tai jo perheellisiä. Silloin pysähdyn miettimään, miten sekin pelottaa, ettei lapsia itselle syntyisikään. Mitä jos minun ei ole koskaan mahdollista tulla raskaaksi?
Toivon, että meihin lapsettomiin aviopareihin suhtauduttaisiin neutraalisti, sillä en ainakaan omalla kohdallani kaipaa läheisten lohdutukseksi tarkoitettuja lauseita siitä, että kyllä me vielä saamme lapsen tai myöskään kyselyitä siitä, onko lapsi mahdollisesti jossakin vaiheessa tulossa. On parasta antaa jokaisen itse kertoa se, mitä on kerrottavaa, juuri sillä tavalla kuin he sen itse parhaaksi näkevät, ja juuri niille, keille he sen haluavat jakaa.
Rukous on antanut voimia niiden hetkien keskelle, kun kuukauden odotuksen jälkeen raskaustesti on näyttänyt vain yhtä punaista viivaa tai menkat ovat alkaneet useamman päivän myöhässä. Mieleeni on kerennyt pesiytyä toivo siitä, että kannan sisälläni pientä ihmettä, ennen kuin raadollinen todellisuus on pudottanut maanpinnalle. Silloin, toivon vielä ollessa suurimmillaan, olen löytänyt itseni haaveilemasta, mitä kaikkea voisimme perheenä tehdä ja miten ihmeellisellä tavalla elämämme muuttuisi.
Vielä en voi tietää jääkö sylini tyhjäksi, mutta on turvallista päättää iltarukous sanoihin, että tapahtukoon, Taivaan Isä, sinun tahtosi.
Taivaan Isä,
kuulethan rukoukseni pienistä varpaista vierelläni,
vaikka niin monesti kipuilen,
ettei minusta ehkä kuitenkaan
ole toista suojelemaan tai rakastamaan
Taivaan Isä,
näithän sydämeeni,
miten lapsena sen valtasi katkeruus,
kun annoit enkeleittesi kantaa pois veljeni
Taivaan Isä,
tiesithän, että silloin aloin pelätä lasteni kuolemaa,
joiden en toivonut syntyvän tähän maailmaan
sillä uskoin, etten olisi koskaan valmis heistä luopumaan
Taivaan Isä,
jääthän silloinkin rinnalleni kulkemaan,
kun tuntuu, etten pystyisi äidiksi kasvamaan
ja lupaathan,
että luot pienoisen sydämen sykkimään,
jos silloin tapahtuu sinun tahtosi
Kuva: A.K
