Yksin
Seison seinään nojaten. Yksin. Eihän minulla ole ketään, kenen kanssa viettäisin aikaa. Kuuntelen, kuinka toiset nauravat ystäviensä kertomille jutuille, ja heillä tuntuu olevan muutenkin hauskaa yhdessä. Kukaan ei edes huomaa minua. Olenhan minä vain ärsyttävää ja tylsää seuraa.
Teinkö minä jotain tyhmää?
Huomaan, kuinka jotkut katsovat minua. He varmasti vihaavat minua, kun he noin katsovat. Vai teinkö minä jotain tyhmää? En mielestäni, mutta ehkä minä kuitenkin tein. Vai näytänkö minä nyt erityisen tyhmältä? Avaan puhelimeni kameran tarkistaakseni asian, mutta en huomaa mitään normaalista poikkeavaa. Tai ehkä olen vain normaalia rumempi.
Hetken tilannetta katsottuani päädyn poistumaan huoneesta käytävälle. Siellä ei ole onneksi ketään. Istuudun penkille vähän matkan päähän huoneesta, mistä olin poistunut. Avaan puhelimen ja menen selaamaan Instagramia. Näytölle pomppaa heti kuva kauniista naisesta. Hän on niin paljon kauniimpi kuin minä, että melkein haluaisin olla hän. Myös hänen vaatteensa ovat varmasti niin arvokkaat, ettei rahani tulisi ikinä riittämään niin kalliisiin vaatteisiin. Eikä minusta muutenkaan saisi yhtään niin hienoa kuvaa. Päätän katsoa instan storyja, jotka näyttävät minulle, kuinka hauskaa kaikilla muilla on. Muilla tuntuu olevan niin paljon ystäviä, mutta minä en voi kutsua ketään ystäväkseni. Olen ainoa, joka viettää vapaa-aikansa aina yksin. Kenen kanssa edes olisin? Tännekin tulin vain äidin pitkän maanittelun seurauksena.
Varmaan ottivat minut seurakseen vain säälistä.
Normaalisti en käy muuta kuin seuroissa, joissa voin olla perheeni seurassa, jolloin en ole ihan niin yksin. Eikä siellä tarvitse katsoa niitä, ketkä ovat isoissa kaveriporukoissa, joihin minä en tietenkään kuulu. On minullakin pari kaveria. He vain eivät ole uskomassa. Olen muutenkin heidän kanssaan vain kolmantena pyöränä. Varmaan ottivat minut seurakseen vain säälistä. Olinhan minä koko yläasteen alun hyvin yksin ja näytin varmasti hyvin säälittävältä. Kaikkiin heidän juttuihin en voi tulla mukaan, koska ne ei ole uskolle hyväksi. Aluksi he eivät meinanneet ymmärtää sitä, mutta nykyään he eivät yritäkään pyytää minua mukaan. Ja olen aika varma, että he jättävät kutsumatta minut aika moneen sellaiseenkin, mihin haluaisin mukaan. Mutta kyllä minä sen ymmärrän. Miksi he edes haluaisivat olla yhtä ärsyttävän ihmisen kanssa kuin minun? En minä ainakaan olisi itseni kaveri, joten miksi kukaan muukaan haluaisi olla?
Hän kuuntelee ja lopuksi halaa minua tiukasti.
Kuulen oven avautuvan ja sulkeutuvan taas. Nostan katseeni ja huomaan Venlan tulleen ulos huoneesta käytävään. Huomattuaan minut, hän lähtee kävelemään luokseni.
– Onko kaikki hyvin? hän kysyy päästyään tarpeeksi lähelle.
– On, valehtelen, sillä en uskalla kertoa totuutta.
–Oletko varma? Et näyttänyt siltä kun lähdit tuolta, Venla kysyy uudelleen ja osoittaa takanaan olevaa ovea.
– Ei sun toki oo pakko kertoo, mut mä voin kyllä kuunnella, hän lisää.
Hetken harkittuani päädyn kertomaan Venlalle kaiken. Hän kuuntelee ja lopuksi halaa minua tiukasti.
– Lupaan, että kukaan ei aattele susta mitään pahaa. Ja mun seuraan voi aina tulla jos haluut seuraa, Venla vakuuttaa.
– Kiitos, kuiskaan ja hymyilen varovaisesti.
– Haluutko tulla vielä tuonne? Mä oon sun kaa, jos haluut, Venla kysyy.
– Voitko oikeesti? kysyn yllättyneenä.
– Todellaki! Venla vastaa hymyillen.
– Kiitos! sanon ja halaan häntä.
Hetken päästä menemme yhdessä huoneeseen. Venla pitää lupauksensa eikä jätä minua yksin. Olen hyvin yllättynyt, mutta myös todella iloinen. Olen saanut kaverin, joka ei jätä minua heti, kun tulee muitakin ihmisiä.
Fiktiivisen tarinan on kirjoittanut Veera Kotilainen
Kuva: Canva
