Toisinaan vain ahdistaa
Iita Sarajärvi
Ahdistaa. Olen juuri muuttanut metsien keskeltä kaupungin hälinään ja sopeutuminen tänne tuntuu hankalalta. Ahdistaa, kun asunnostamme paljastui sisäilmaongelmia. Nyt edessä on toinen muutto kuukauden sisällä, asioiden loputtomalta tuntuvaa järjestelyä ja rahanmenoa. Samalla pitäisi sisäistää yliopisto-opiskelun salat, tottua muuttuviin ihmissuhdekuvioihin ja löytää oma paikka muiden uskovaisten nuorten joukosta. Siinäpä vasta sopiva soppa pieneen ahdistukseen.
Se on ihan vain elämää.
Ei tämä varsinaisesti ole minulle uutta, että joskus vaikeat asiat tuntuvat kasautuvan ja kaatuvan lopulta päälle. Eikä sille aina osaa edes sanoin selittää syytä, miksi tuntuu hankalalta. Välillä olen miettinyt, että johtuuko se herkkyydestä. Siitä, että kerään muidenkin ihmisten ongelmat itselle ja koen asiat niin voimakkaasti.
Olen pohtinut, että johtuuko se menneiden vuosien kipeistä kokemuksista tai ihan vain tästä kaupungin ilmastosta, johon en ole tottunut. Syitä voi olla monia. Olen kuitenkin tullut siihen lopputulokseen, että se on ihan vain elämää. Toisinaan vain ahdistaa.
Kerran ahdistus ei poistunutkaan.
Usein ahdistus on väistynyt, kun olen päässyt kuuntelemaan syyssateiden säveliä sumuisilla soilla tai tuntenut tunturin tuiman tuulen kasvoillani. Kerran ahdistus ei poistunutkaan to do -listan lyhentyessä tai asioiden selkiytyessä. Se jäi asumaan sisälle pidemmäksi aikaa. Se synkkä, sumuinen ja musta ahdistus. Silloin tuntui siltä, että on annettu enemmän kuin pieni ihmislapsi jaksaisi kantaa. Mutta sitten lopulta, viimein, tähdet syttyivät yksi kerrallaan taivaalle, aurinko loistamaan, ja peipot puhkesivat taas lauluun. Taivaan Isällä on varaa antaa myös helpompia päiviä.
Syysillan henkäys sytyttää hymyn kasvoille.
Kirjoitan tätä viimeistä kappaletta pari päivää myöhemmin. Olen käymässä Ranualla, rakkailla koti-Petäjän mailla, soiden sydämessä ja metsien siimeksessä. Ahdistus, se lensi hetkellisesti etelään suuntaavien joutsenten mukana pois. Pureva syysillan henkäys sytyttää hymyn kasvoille, kun seison suon laidalla katsomassa valkopukuisten lintujen lentoa.
Toisinaan vain hymyilyttää.
Kirjoittaja on metsien, soiden ja tuntureiden lapsi, joka tuntee olevansa kotona tervastulien äärellä.
