Jumala antoi oikeita sanoja
Kuva Tuulilta
Seison korokkeella suuren ihmismäärän edessä. On lauantai-ilta Ranuan opistoseuroissa. Paneelikeskustelu, jossa olen mukana, on kääntymässä loppuun. Jännitys on laskenut lähes kokonaan pois. Tuntuu, että tämä on juuri se oikea paikka tällä hetkellä.
Keskustelun juontaja sanoo: ”Keskustelua olisi mukava jatkaa pidempäänkin, mutta otetaan nyt tämän illan viimeinen kysymys. Miksi synnistä kannattaa tehdä parannus?” Valpastun samaan aikaan. Ystäväni tönäisee minua hellästi kylkeen. Olin aikaisemmin sanonut, että haluan kertoa tähän kysymykseen oman kokemukseni. Pudistan päätäni ja annan mikrofonin eteenpäin.
Kuuntelen, mitä mikrofonin ottanut sanoo. Katseeni kiertää telttaa ja pysähtyy ovelle melkein vastapäätä paikkaa, jossa seisomme. Iskä on siellä, hän on ollut siellä koko paneelin ajan. Silloin päätän uskaltaa. Otan mikrofonin käteeni.
Millaista on, kun sopimattomat ja puhumattomat asiat kasaantuvat kahden ihmisen välille ja vievät kauemmas toisistaan?
Alan puhumaan haparoiden. Kerron siitä, millaista on, kun sopimattomat ja puhumattomat asiat kasaantuvat kahden ihmisen välille ja vievät kauemmas toisistaan. Ääneni värisee ja sitten särkyy. Kyyneleet purkautuvat silmistäni. Yritän saada itseni takaisin kokoon. Silloin tunnen käden olkapäälläni, toisen selässä. Hengitän syvään. Olen luvannut itselleni, että uskaltaisin, että olisin rohkea.
Jatkan puhumista. Kerron siitä, että en ole itsekään jaksanut pyytää syntejä anteeksi toiselta, kun olen tiennyt, että niitä ei saa uskoa evankeliumilla anteeksi ja että anteeksiantamisella ja -pyytämisellä ei ole merkitystä hänelle.
Kerron, miten elämä on muuttunut kaiken tämän takia. Puheenvuoroni viimeisen lauseen jälkeen ääneni särkyy ja lopetan puhumasta. Ei minulla ole enää mitään muuta sanottavaa. Muutama kyynel vierähtää poskilleni. Hengittäminen tuntuu vaikealta. Vielä yksi puheenvuoro ja sitten se on ohi.
Kävelen portaita alas käytävään ja sieltä sakastiin. Tunnen käden koskettavan kättäni ja toisen olkapäätäni. Kuulen ”hyvin meni” ja ”te veditte ihan sairaan hyvin”. Oma pääni tuntuu kuitenkin tyhjältä. Tuntuu ihan epätodelliselta, että olin juuri ollut siellä, mistä haaveilin muutama vuosi sitten.
”Miten elämä on muuttunut kaiken tämän takia?”
Lauantai-illan aikana saan kuulla monet kerrat, että meillä oli mennyt hienosti. Tuntuu hyvältä kuulla palautetta. Myöhemmin saan kuulla, että ihminen kenelle suuntasin viimeisen puheenvuoroni, ei ollut kuuntelemassa. Tuntuu, kuin olisin tehnyt sen kaiken aivan turhaan ja että tälläkään ei ollut mitään merkitystä. Olisin niin paljon toivonut tuon kaiken saavan edes jonkinlaista ajattelua aikaan.
Anteeksianto on ollut itselle aina todella tärkeää. Kauheinta on, kun sitä ei enää ole. Kun tunnen ja tiedän, ettei asioita voi sopia niin kuin haluaisin. Ne ystävät ja läheiset, keiden kanssa anteeksianto evankeliumilla on arkipäivää, tuntuvat turvallisilta. Itse olen ainakin kokenut, että evankeliumilla siunaaminen on lähentänyt ystävyyssuhteita ja tuonut siihen aivan uudenlaista syvyyttä. Ensimmäiset kerrat ovat tuntuneet usein vähän vaikeilta, mutta myöhemmin siitä on tullut tapa, joka tuntuu aivan normaalilta. Se on tärkeää myös oman uskonelämäni kannalta. Vaikka tunnolla ei olisi mitään sen suurempaa, on kuitenkin vahvistavaa saada uskoa. Ja se tunne, kun saa siunata jollekin toiselle synnit anteeksi – se on jotain niin kaunista, ettei sitä voi sanoin kuvata. Evankeliumi on kantanut läpi elämän.
”Puheenvuoroni ei ollut turhaa. Jumala antoi minulle, meille kaikille, oikeat sanat.”
Kun nyt myöhemmin ajattelen asiaa enemmän, tajuan miten paljon se saattoi auttaa jotakuta toista. Muistan, miten hyvä ystäväni kertoi minulle itkeneensä ensimmäistä kertaa pitkään aikaan ja kuinka se oli ollut ihana kokemus. Samoin kuulin monelta muulta, kuinka koskettavasti olin puhunut ja kuinka he pystyvät samaistumaan ajatuksiini.
Myöhemmin myös näin yhdellä instagram-tilillä julkaistun tekstin. Siinä joku tyttö kuvasi tunteitaan ja ajatuksiaan tuosta nimenomaisesta puheenvuorosta. Teksti oli koskettava ja mieleenpainuva.
Ymmärsin, että puheenvuoroni ei ollut turhaa. Jumala antoi minulle, meille kaikille, oikeat sanat. Ehkä ne eivät koskaan tavoita sitä, kenelle ajattelimme ne tarkoittaa, mutta silti moni muu voi saada niistä rohkaisua ja tukea itselleen. Ja niin kuin yhdessä muiden panelistien kanssa totesimme opistoseurojen jälkeen julkaistussa Päivämiehen haastattelussa: Jos yksikin ihminen lähtee keskustelun jälkeen teltasta pois paremmalla mielellä, me onnistuimme.
Tuuli
