Miksi piilottelisin välittävää sydäntäni?

Kuva: Jenna Poikkimäki

Istun seurapenkissä ystävieni kanssa. Puhuja aloittaa puheensa, mutta omat ajatukseni harhailevat jossain ihan muualla. Kerrankin olen helpottunut siitä, että puhe kestää tavallista pidempään. Tuntuu, että en jaksaisi nousta tästä yhtään minnekään, koska olen vain niin väsynyt. 

Pyöräillessäni kotiin oloni on hieman virkeämpi. Vaikka emme edes jutelleet paljoa, ystävien näkeminen antoi minulle voimaa. Toisaalta pyöräillessä huomaan, kuinka paljon ajattelen asioita muiden näkökulmasta ja sitä, miltä muista tuntuu. Välillä tuntuu, kuin päässäni olisi yhtä aikaa auki kymmenen eri välilehteä, jotka jokainen esittävät muiden ihmisten mahdollisia ajatuksia ja tuntemuksia. Pelkään satuttavani minulle rakkaita ihmisiä, enkä halua, että he joutuvat kokemaan tai salailemaan sitä kipua ja ahdistusta, jota itse olen joutunut kokemaan.

Liian usein kuitenkin huomaan laittavani muiden tarpeet omieni edelle.

Vaikka käytöksessäni on miellyttämisen piirteitä, en tiedä, kutsuisinko sitä miellyttämiseksi, sillä toimintani useimmiten kumpuaa siitä, että välitän läheisistäni niin paljon ja haluan heille kaikkea hyvää. Totta kai voin auttaa ystäviäni pyykkitelineiden hakemisessa ja tietenkin voin kuunnella, jos ystävilläni on jotain mielen päällä. Kaikista vähiten haluan, että ystävilläni on paha olla, ja teen parhaani helpottaakseen heidän oloaan.

Liian usein kuitenkin huomaan laittavani muiden tarpeet omieni edelle. On vaikeaa sanoa ei. Jos joku ehdottaa näkemistä, kieltäytyminen on haastavaa varsinkin silloin, jos se johtuu siitä, että voimavaroja toisen näkemiseen ei ole. Ihan kuin oma jaksaminen ei olisi tarpeeksi oikea ja todellinen syy kieltäytyä. Omasta jaksamisesta huolehtimisen pitäisi olla yksi hyvinvoinnin peruspilareista. 

Minusta tuntuu, että olen ihan huono ystävä, jos en yhtäkkiä laitakkaan muita itseni edelle. Asetan itselleni liian kovat odotukset, vaikka jossain syvällä tiedän, etteivät aidot ystävät hylkää, kun laitan hetkeksi itseni etusijalle. Vaikka läheiset ihmiset haluavat toisilleen vain parasta, tiedän kuitenkin kokemuksesta, kuinka ristiriitaisia ihmissuhteisiin liittyvät tunteet voivat olla. Tärkeintä olisi siis yrittää ymmärtää ja haluta toisilleen vain parasta.

Olen pikkuhiljaa tajunnut, että mikään ihmissuhde ei ole täydellinen.

Jatkuva muiden tunteiden tarkkailu on välillä tosi raskasta. En osaa lopettaa sitä, koska tiedän, kuinka paljon se sattuu, kun on paha olla, mutta kukaan ei kysy tai edes huomaa. Ainakin itselläni oma paha olo helpottuu huomattavasti, kun saan kerrottua siitä jollekin, oli se sitten ystävä tai tuntematon ihminen. Olen edelleenkin todella kiitollinen sille yhdelle tuntemattomalle ihmiselle, joka yli kuukausi sitten pysähtyi luokseni ja tarjosi loppuja nenäliinojaan, kun itkin. Se merkitsi todella paljon ja auttoi enemmän, kuin hän ikinä pystyy ymmärtämään.

Olen pikkuhiljaa tajunnut, että mikään ihmissuhde ei ole täydellinen. Ihmissuhteissa voi olla tilanteita, joissa toinen on kokenut olonsa satutetuksi. Ajattelen, että tällaiset tilanteet eivät ole lähtökohtaisesti esteitä ihmissuhteen toimivuudelle. Tärkeintä on, että tilanteista juttelee ja että ne sovitaan evankeliumilla. 

Oma kokemukseni on, että ristiriitatilanteista selviäminen on vahvistanut ihmissuhteitani. Tällaisissa tilanteissa olen saanut varmuuden siitä, että läheiseni eivät hylkää väärinymmärrysten takia. Silloin olen myös huomannut kaikista parhaiten, keiden haluan pysyvän omassa elämässäni. Olen aika varma, etteivät lähimmät ystävyyssuhteeni olisi niin läheisiä ilman ristiriitatilanteita. Tärkeimpänä olen tajunnut, että toinen ei ole tarkoituksella satuttanut toista ja muistanut, että ne ihmiset kyllä pysyvät elämässäni, joiden on tarkoituskin pysyä.

Ystävyys on lämmin side ja yhteys toiseen ihmiseen, ei summa siitä, mitä antaa ja mitä saa takaisin.

Aika useasti olen myös miettinyt, olenko yleensä ystävyyssuhteissa se, kumpi antaa enemmän. Toisaalta olen myös tajunnut, että ystävyyttä ei mitata sillä, kumpi antaa enemmän ja kumpi vähemmän. Jokaisen sata prosenttia on eri verran, eikä aina voi nähdä toisen voimavaroja ja sitä, kuinka paljon itsestään hän antaa. Tilannetta voi periaatteessa verrata luokan varainkeruuseen. Joillain on varaa antaa enemmän ja joillain vähemmän, mutta se ei silti tee kummastakaan yhtään parempaa tai huonompaa ihmistä. 

Tärkeintä on se, että molemmat osapuolet saavat ystävyyssuhteesta jotain. Ihmissuhteissa voi olla ajanjaksoja, jolloin toinen antaa enemmän ja toinen vähemmän, koska ihmisten voimavarat ja elämäntilanteet voivat vaihdella paljon. Ystävyys on lämmin side ja yhteys toiseen ihmiseen, ei summa siitä, mitä antaa ja mitä saa takaisin.

llman välittävää ja intensiivistä luonnettani en olisi minä, ja kaikesta huolimatta se on yksi lempiasioista itsessäni. 

On hetkiä, jolloin minusta tuntuu, että olen ihan liikaa. Tuntuu, että jokin siinä, miten paljon annan itsestäni läheisilleni ja miten paljon välitän ystävistäni, on jotenkin outoa ja vääränlaista. Tuntuu, että ystäväni kyllästyvät kohta intensiivisyyteni ja jään taas yksin. On ollut hetkiä, kun olen yrittänyt olla jotenkin vähemmän, mutta se on onneksi päättynyt nopeasti. Ilman välittävää ja intensiivistä luonnettani en olisi minä, ja kaikesta huolimatta se on yksi lempiasioista itsessäni. 

Miksi pitäisin piilossa Taivaan Isän lahjoittamaa välittävää sydäntäni ja kaikkea sitä, mitä pystyn antamaan muille, kun voisin myös käyttää niitä hyvään? Eihän sitä koskaan tiedä, millainen merkitys niillä kaikilla pienillä teoilla ja sanoilla on, eikä se haittaa, vaikka en saisikaan sitä samaa kohtelua takaisin. Olemmehan enemmän sitä, mitä annamme kuin sitä, mitä saamme. 

Muille antaminen tuo myös elämääni niin paljon lisää merkityksellisyyttä ja hyvää oloa ja antaa jo ennestään jotain sellaista, mitä en muuten saa. Ei ehkä konkreettista, mutta jotain sitäkin tärkeämpää. Loppujen lopuksi kaikki on Taivaan Isän antamaa lahjaa, ja hän on antanut meille niin paljon, että emme osaa edes kuvitella sitä. 

Tämä blogiteksti onkin hyvä lopettaa tähän tuttuun raamatunkohtaan, joka on viipyillyt mielessäni Amerikan suviseuroista asti:

 ”Te olette maailman valo. Ei kaupunki voi pysyä kätkössä, jos se on ylhäällä vuorella. Eikä lamppua, kun se sytytetään, panna vakan alle, vaan lampunjalkaan. Siitä sen valo loistaa kaikille huoneessa oleville. Näin loistakoon teidänkin valonne ihmisille, jotta he näkisivät teidän hyvät tekonne ja ylistäisivät Isäänne, joka on taivaissa.” (Matteus 5:14–16.) 

Fanni