Toisen pään sisälle ei voi nähdä
Kuva: Helena Soranta
”Miten sulla oikeasti menee?”
Kun kuulen kysymyksen, jäädyn hetkeksi. Tietyllä tapaa olen helpottunut, koska joku on sittenkin nähnyt pahan oloni. Silti ahdistus nousee kurkkuuni. Uskallanko kertoa näkymättömästä taistelusta mielessäni ja rinnasta piilevästä ahdistuksesta, jota kukaan ei näe? Uskallanko kertoa kaikesta siitä, mitä pään sisälläni joudun käymään läpi ilman, että muut edes aavistavat, että en ole ihan okei?
Asia, minkä olen oppinut tässä parin kolmen vuoden aikana on se, että toisen pään sisälle ei voi koskaan nähdä. Toisen pahan olon voi joskus nähdä ulkoisesti, mutta ei voi tietää, mitä kaikkea ihminen ajattelee.
Ihminen, joka vaikuttaa maailman iloisimmalta, voi kamppailla sängystä nousemisen kanssa joka päivä. Ihminen, jolla ei näytä olevan mitään vaikeuksia syömisen kanssa, voi taistella syömisen kanssa koko ajan. Ei voi koskaan tietää, mitä toinen elämässään käy läpi. Siksi olisikin tärkeä kysyä jokaisen kuulumisia ja antaa mahdollisuus puhua mieltä askarruttavista asioista.
Oikeasti silloin syvin toiveeni oli se, että edes joku tietäisi.
Olen monesti miettinyt sitä, huomaako musta, että mulla on mielenterveysongelmia. Varsinkin yli kaksi vuotta sitten opiston alku oli aika haastavaa, koska silloin omat ongelmani hävettivät minua niin paljon, että en kehdannut kertoa niistä kenellekään. Varsinkin psykiatrisella osastolla olemista häpesin. Jos lukee sen aikaisia päiväkirjojani, häpeän voi huomata teksteistä. Päiväkirjoissani on monia kohtia, joissa toivoin, ettei kukaan arvaisi, että olen ollut osastolla. Oikeasti silloin syvin toiveeni oli se, että edes joku tietäisi. En vain uskaltanut päästää ketään opistolaista niin lähelle, vaikka pari opiston ulkopuolista ystävääni kyllä tiesivät masennuksesta ja osastojaksosta.
Jälkikäteen sen aikainen päiväkirjani on ollut vähän outoa luettavaa, koska teksteistä huomaa niin helposti sen häpeän, mitä olen kokenut. Niitä lukiessa haluaisin vain rutistaa sitä menneisyyden minää kunnolla. Haluaisin tolkuttaa hänelle, että ei siinä ole mitään hävettävää, että on vaikeaa, ja että on ollut sen takia sairaalassa asti. Sehän olisi sama asia, jos olisi sairaalassa murtuneen jalan takia. Tällä kertaa se murtunut osa on vain oma mieleni. Ja enhän minä edes valinnut sitä, että sairastuin masennukseen niin pahasti. Se vain tuli ja loppujen lopuksi olen jopa kiitollinen siitä, millaiseksi se on minut muovannut.
Mielen sairauksilla ei vain ole mitään tiettyä ulkonäköä.
On myös ollut jotenkin outoa jälkikäteen ajatella, miten huonosti olen voinut ilman, että kukaan tilanteesta tietämätön olisi kunnolla huomannut sitä. Mielen sairauksilla ei vain ole mitään tiettyä ulkonäköä. Tuskin kukaan olisi arvannut opiston joulujuhlassa joulunäytelmää esittäessä, että tuolla toisella kertojalla oli ollut muutama päivä sitten niin paha olla, että hänen melkein täytyi lähteä kotiin. Ja silloin, kun ensimmäinen blogitekstini julkaistiin, ei siitä varmastikaan voinut päätellä, että olin julkaisupäivänä osastolla, ja jouduin sen takia olemaan opistosta poissa kokonaisen periodin. Sitten opistolle palatessa sanoin kaikille, että olin ollut vain kipeänä.
Muut kuin kämppäläiseni ja eräs ystäväni, eivät edes tienneet todellista poissaolosyytäni siltä periodilta, koska en vain uskaltanut kertoa, että jouduin oman mieleni takia sairaalaan. Myöhemminkin siitä kertominen on aina ollut vähän jännittävää. Olen pelännyt sitä, että muiden mielikuva minusta muuttuisi, vaikka ei mielenterveysongelmien pitäisi määritellä ihmisiä. Mieleltään sairastunut on aina niin paljon enemmän kuin se oma mielen sairaus.
Vaikka ei sen myöntäminen, että itsellä on vaikeaa, ole heikkoutta.
Ehkä omien ongelmienikin takia ”miten menee?” kysymys on tullut minulle tärkeäksi, ja olen tajunnut kuulumisten kysymisen merkityksen. Siitä tulee sellainen olo, että toinen oikeasti välittää ja haluaa tietää minun kuulumisista. Varsinkin minulle läheisten tuki ja tieto siitä, että on ihmisiä, keiden puoleen kääntöä ahdistuksen iskiessä, on ollut korvaamattoman tärkeää. Ilman läheisiäni en olisi tässä, ja siksi olenkin äärettömän kiitollinen heidän tuestaan ja läsnäolostaan.
Liian monesti olen kuitenkin huomannut myös sen, että sen kertominen, että on vaikeaa, on todella hankalaa. Jotenkin tuntuu, että yhteiskunnassa on syntynyt sellainen kuva, että pitäisi jaksaa kaikki yksin ja pitää se kaikki tuska sisällään, ettei vain näyttäisi heikolta. Vaikka ei sen myöntäminen, että itsellä on vaikeaa, ole heikkoutta. Se on vain rohkeutta tunnustaa, että elämä ei ole eikä pidäkään olla aina helppoa. Ja nimenomaan rohkeutta, koska avun hakeminen voi olla joskus pelottavin asia, mitä ihminen pystyy ajattelemaan.
Minua on myös tosi monta kertaa ahdistanut, olenko jotenkin taakaksi muille, jos avaudun. Ei toinen kuitenkaan kysyisi, ellei haluaisi oikeasti tietää. Saman pelon takia avun hakeminen ja esimerkiksi ahdistuksesta sanominen on ollut tosi vaikeaa. Joskus kuitenkin törmäsin jossain netin syövereissä lauseeseen ”you’re not a burden, you have a burden”, ja se on säilynyt minulla siitä asti tosi tärkeänä muistutuksena siitä, että en ole taakka, vaan minulla on taakka. Niinkin tärkeänä, että olen laittanut sen puhelimen kuoriini muistutukseksi itselleni niihin hetkiin, kun taakaksi olemisen pelko yllättää.
Puhuminen kannattaa aina, vaikka se tuntuisikin mahdottomalta.
Siispä rohkaisen teitä kaikkia kysymään edes yhdeltä läheiseltänne, miten hänelle oikeasti menee. Siltäkin, joka vaikuttaa siltä, että mitään ongelmia ei ole. Koskaan ei voi tietää, kuinka paljon kysymys merkitsee toiselle ja millaisia hirviöitä toinen joutuu kohtaamaan joka päivä. Miten paljon pelastusrenkaan heittäminen voikaan merkitä hukkuvalle?
Ja loppuun vielä sinulle, joka kamppailet näkymättömissä:
Et ole yksin etkä taakka. Puhuminen kannattaa aina, vaikka se tuntuisikin mahdottomalta. Olet niin rakastettu ja arvokas, eikä sinun tarvitse kannatella koko maailmaa ypöyksin. Läheiset ja ystäväthän ovat juuri sitä varten, että sinun ei tarvitse jaksaa yksinään.